Politiikasta liikuttunut

Minulla on pitkään ollut erikoinen tapa. Jos syystä tai toisesta haluan liikuttua – ja joskus tosiaan haluan – menen ja etsin internetistä Ronald Reaganin puheen Berliinin muurilla Brandenburgin portilla kesäkuun 12. päivä vuonna 1987. Tuossa kuuluisassa puheessaan Berliinin 750-vuotispäivänä hän ehdotti jotakin tavatonta Neuvostoliiton johtajalle: jos tämä todella tahtoo lisätä rauhaa ja vapautta maailmassa, tulkoon tuolle portille ja avatkoon sen: "Herra Gorbatshov, avatkaa tämä portti. Herra Gorbatshov, repikää alas tämä muuri."

Vaikutus oli räjähtävä. Paikalla ollut yleisö hengähti, kohahti ja taputti, ja vieressä istunut Helmut Kohl selvästi liikuttui. Media ei kuitenkaan tapahtunutta suuremmin noteerannut, se pantiin Reaganin lukuisten omituisuuksien tiliin. Reaganin neuvonantajatkaan eivät suositelleet puhumaan asiasta: sitä pidettiin "äärimmäisenä" ja "epäpresidentillisenä".

Minua Reaganin sanat liikuttavat kerta toisensa jälkeen. Kai siksi, että hän sanoi ilmi ilmeisen totuuden, vaikkakin täysin epärealistisen – niin kuin luultiin. Totuus ja oikeus oli sen viestin puolella, eikä sellaista voi mikään järjestelmä loputtomiin vastustaa. Vapaus on perusarvo ja se on ihmiseen sisäänrakennettu tarve, vapaus liikkua, tulla ja mennä.

Ei kulunut kuin kaksi ja puoli vuotta, ja muuri oli poissa. Tuohon muuriin liittyy monta elämänkohtaloa, monta eroa, monta kuolemaa. En väsy lukemaan sen historiaa.

EPP-ryhmämme johto oli loppuviikosta Berliinissä, jossa mekin osallistuimme muurin murtumisen 20-vuotisjuhlallisuuksiin. Keskustelun aiheena oli jaettu Eurooppa ennen ja yhdistymisprosessi sen jälkeen. Tuntui hienolta kuunnella etenkin itä-eurooppalaisten kollegojen muisteluja noilta ajoilta.

Heitä kuunnellessa tajusin, mikä ero kahdella aiemmalla kaudellani europarlamentissa on ollut. Vuonna 1999 aloittaessani meitä oli vasta 15 jäsenmaata, 2004 mukana oli myös kymmenen uutta jäsenmaata, useimmat Itä-Euroopasta – lisäksi Romania ja Bulgaria tulivat 2007 vuoden alusta.

Ei ihme, että joskus istunnoissa kuultu Oodi Ilolle on liikuttanut viime vuosina aivan erityisellä tavalla. Se johtuu läsnäolijoista ja siitä, mitä he ovat tuoneet mukanaan. Läsnä on elämänkokemusta, jossa on kärsimyksen, uhrautumisen ja rohkeuden jättämä tuore jälki. Läsnä oli enemmän, ja se on koskettanut.

(Perjantaina menimme Berliinissä tutustumaan Stasin vankilaan – siitä kerron lisää seuraavassa blogissani. Kuvamaistiaisia kuvateksteineen voi löytää tästä linkistä.)

Share Button

13.marraskuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: