Minulla on painajainen (Askel)

Ihmiskunta on viime vuosikymmeninä hitaasti heräten tunnistanut ilmastonmuutoksen ongelman. Vaikka tieteellinen totuus siitä elää ja muuttuu koko ajan, varsin suuri konsensus vallitsee nykyään siitä, että ilmakehässä on liikaa hiilidioksidia ja että tuo hajuton, mauton ja väritön kaasu lämmittää ja muuttaa olosuhteitamme enemmän kuin olisi toivottavaa.

Siitä että on tunnistanut ongelman, ei loogisesti vielä seuraa että osaisi ratkaista sen viisaasti. Ilmastopolitiikkaa on tehty viime vuodet ensimmäisten tunnistajien johdolla, mutta toistaiseksi tulokset ovat laihoja. Itse asiassa ne ovat todella huonoja.

Näin uskaltaa väittää, kun katsoo päästöjä. Sinä aikana kun maailmassa on oltu huolissaan ilmastonmuutoksen torjumisesta, päästöt ovat kasvaneet niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Huolestuttavinta on, että globaali hiili-intensiivisyys on kasvanut: se tarkoittaa päästöjä bruttokansantuotetta kohden – asioita tehdään siis entistä likaisemmin, vaikka juuri vastakkaiseen suuntaan on pyritty.

Syynä on Kiinan ja Intian nopea teollistuminen ja kaupungistuminen. Kiina ja Intia kyllä kuuluvat Kioton sopimuksen ratifioineisiin maihin, mutta sopimus luokittelee ne kehitysmaiksi, joita päästörajat eivät koske. Tässä on ollut pitkään ilmastopolitiikan hankala pullonkaula.

Tilastot osoittavat, että sopimuksen ratifioineissa maissa päästöt tuotantotonnia kohden ei ole laskenut yhtään tehokkaammin kuin maissa, jotka ovat jättäytyneet pöytäkirjan ulkopuolelle.

Siksi ensi kuun Kööpenhaminan ilmastokokoukselta odotetaan paljon. Pitää syntyä parempaa ja kattavampaa ilmastopolitiikkaa kuin nykyinen malli.
Olin taannoin kirkkopäivillä, jossa ilmastonmuutos oli monin tavoin esillä. Kirkkopäiväyleisö edustaa kirkon ns. valistunutta siipeä, joka ymmärtää yleensävierastaa fundamentalismia ja pitää tietoa ja suvaitsevaisuutta arvossa. Siksi minua hämmästyttääkin, miten sokea kirkko on tunnistamaan fundamentalismia silloin, kun mennään sen oman varsinaisen osaamisalueen ulkopuolelle.

Ympäristö- ja ilmastopolitiikassa minä näen fundamentalismiapaljon – juuri sellaista joka pitää kiinni ensimmäisestä strategiasta. Uskonnolliset tunteet on siirretty planeetan pelastusoppiin, ja jälki on valitettavan huonoa.Se tuottaa paitsi huonoa teologiaa myös huonosti pelastetun planeetan.

Ilmastokeskustelua leimaatoistaiseksi tiukka oikeaoppisuus, moralismi ja ahdas keinojen fundamentalismi. Toisinajattelijat demonisoidaan. Uhkia korostetaan. Kun keinot ilmastomuutoksen torjumiseksi on valittu ja pyhitetty, niitä on vaikea arvostella joutumatta kyseenalaistetuksi motiiveitaan myöten – ei tuo ole koskaan uskossa ollutkaan. Oikein puhuvat kyllä palkitaan, oikein tekemisellä ei ole väliä. Viime vuosina ilmapiiri on taantunut ahdistavaksi ja suorastaan julmaksi – happi puuttuu tästä keskustelusta.

Me emme luoneet ympäristökriisejä – me synnyimme niihin. Eivät edellisetkään sukupolvet luoneet tahallaan – useimmat uskoivat toimivansa parhaan käsityskykynsä mukaan olemassa olevan tiedon valossa. Nyt meillä on perintönä tukku ympäristöongelmia.

Ihmiskunta on kuitenkin ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksen kohdalla prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 elämme yhä maailmassa, jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, sykloonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapaus kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä. Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen siihen megaratkaisua on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit – niihin etenkin kirkon tulisi reagoida.

Miten erilainen maailma olisi, jos Martin Luther King olisi kuuluisan puheensa "I have a dream" sijasta puhunut "I have a nightmare". Hän olisi aivan hyvin voinut tehdä sen, aivan saman elämänkokemuksen pohjalta – mutta sen tulos olisi aivan toinen. Se että vastustaa lähtökohtaa "Minulla on painajainen", niin kuin kristillisen kirkon uskoni mukaan tulisi vastustaa, ei tarkoita että sulkisi silmänsä lämpenevältä planeetalta tai Amazonasin tuholta. Mutta pitää nähdä mahdollisuudet ja toivo, ja sitoutua työhön. Tulevaisuus on avoin. Ja muuttuvakin maailma on Jumalan maailma.

Share Button

08.marraskuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: