Mitä kuuluu Eurooppaan, on yleisin kysymys, jonka meppi saa Suomessa vastattavakseen. Kysymys on tietenkin läkähdyttävä – minut se saa aina tuntemaan oloni lamautuneeksi. Voisitko vähän tarkentaa, kerjään usein kysyjältä. Entinen kollegani Eva-Riitta Siitonen tapasi heittää kysymyksen takaisin: olemme nytkin Euroopassa, joten mitäs tänne kuuluu.
No mistä te keskustelette siellä Brysselin käytävillä, on jo parempi. En siitäkään suoranaisesti riehaannu puhumaan, sillä tulen aina epävarmaksi liikunko ollenkaan ratkaisevilla käytävillä. On aivan sattumanvaraista, mitä meppi kuulee, ja sitä rajaavat valiokunta, poliittinen ryhmä ja tehtävät siinä sekä kansallisuuskin varmaan.
Mutta näillä varauksilla: nyt Brysselissä keskustellaan kuluttajansuojasta, ilmastosopimuksesta, finanssivalvonnasta ja ennen kaikkea komissaarivalinnoista ja nimityspelistä. Mikäli Tsekin tasavalta suostuu ratifioimaan Lissabonin sopimuksen, pelin jännittävyyttä lisäävät kaksi uutta tehtävää, joissa nähdään paitsi toiminnan järkeistämistä ja tehostamista, myös liittovaltioistumisen piirteitä.
Olin eilen Suomen pysyvän edustuston lounaalla, jolla pätevät virkamiehemme loisteliaan Jan Storen johdolla kertoivat, mitä syksyn keskustelunaiheille kuuluu ja mitä näiltä uusilta viroilta on odotettavissa. Jan Store ihastuttaa lounailla joka kerta omalla eleettömällä mutta viistolla huumorillaan.
Suurin Lissabonin sopimuksesta aiheutuva muutos koskee ulkoasiainhallintoa. Muutoksen yksityiskohdista ei kerrottu ennen Irlannin kansanäänestystä, ja tämä tapahtui Irlannin hallituksen toivomuksesta. Tiedottaminen korkean ulkoedustajan eli EU:n ulkoministerin toimenkuvan roolista on alkanut vasta tällä viikolla.
Korkea edustaja saa johdettavakseen uuden erillisen hallinnon. Pitkälle menevä yhteisymmärrys koskee ensinnäkin sitä, että kaikki komission maadeskit siirtyvät uuteen elimeen, kehitysyhteistyöasiat mukaan lukien. Kukin maa tai alue saa oman luukun uudessa hallinnossa, ja sen lisäksi saadaan temaattisia deskejä; näin esimerkiksi ihmisoikeudet olisivat käsiteltävissä yhdessä paikassa. Toimeenpanovalta jää komissiolle. Virkamiehet EU:n ulkoasiainhallintoon haalitaan komissiosta, neuvostosta ja jäsenmaista, siten että kustakin tulee kolmannes – "komissiosta kuitenkin suurin kolmannes", täydensi Store. "Ja kaikki tämä on luonnollisesti budjettineutraalia, kuten on sovittu", hän vinoili lisää.
EU:n ulkoministerin tehtävällä pyritään siihen, että EU saa kansainvälisellä foorumilla nykyistä selkeämmät kasvot ja profiilin. Puolivuosittain vaihtuvat puheenjohtajuudet antavat sekavan kuvan. Tarkoituksena olisi yhtenäistää sekä tuoda johdonmukaisuutta ja tehokkuutta EU:n ulkopolitiikkaan. Kansallisen ja EU:n ulkosuhdehallinnon välille pyrittäisiin luomaan enemmän synergiaa. Ulkoministeri olisi neuvoston ja komission välissä siten, että hän toimisi samalla komission varapuheenjohtajana, ja olisi näin ollen oman maansa komissaari.
Muodollinen päätös uuden hallinnon perustamisesta tehdään viimeistään ensi kesäkuussa, jolloin siirrytään nopeaan toteutusvaiheeseen.
Työnjaosta tiedetään seuraavaa. Ulkoministerillä on laaja vastuu ja maailmaa kiertävä tehtävä, profiililtaan korkeaksi tarkoitettu. Vastuualueisiin kuuluvat laajasti unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä puolustuspolitiikka. Ulkopuolelle jäävät kauppapolitiikka ja laajentumispolitiikka. Hyvin moni työryhmä tulee nimenomaan korkean edustajan alle. Lainsäädäntötyön eteenpäin lykkiminen on sen sijaan edelleen kiertävän puolivuotisen puheenjohtajuuden vastuulla.
Neuvoston puheenjohtaja on puolestaan EU:n presidentti, jonka kausi kestää kaksi ja puoli vuotta. Taustaoletus on, ettei presidentti olisi korkean edustajan veroinen profiililtaan, vaan huippukokouksia ja kokouksia kasassa pitävä mies. Tämä tehtävä ei vie sen saajamaalta komissaarinpaikkaa.
Keitä nämä henkilöt ovat, sitä ei tiedä vielä kukaan – korkeintaan Angela Merkel. Huhuja on sakeana, paitsi korkeasta edustajasta ei uskalla edes jatkaa huhuja. Paikalle mielivät niin Carl Bildt kuin Olli Rehnkin, mutta he eivät ole ainoita – ja kaikki sotkeutuu komissaaripelin kokonaispakettiin, joka muotoutuu Barroson päässä. Presidentistä puhutaan enemmän. Ensimmäinen kysymys on, tukeeko Merkel useimmin veikattua Tony Blairia presidentin tehtäviin. Jollei tue, se on sitä myöten selvää, ja kakkosnimet laukeavat päälle: spekulaatioissa on mainittu Lipponen, Juncker, González ja Balkenende. (Näistä spekulaatioista olen puhunut enemmän viime viikon blogeissani.)
Komission koostumusta hämmentää edelleen sukupuolikysymys. Barroso on luvannut liberaaleille edistää tasa-arvoa, mikä merkitsee sitä, että nykyisen komission yhdeksän naista on ehdoton minimi. Jotta lupaus kunnolla pitäisi, vähintään kymmenen naiskomissaaria pitäisi löytyä, ja toistaiseksi jäsenmaat ovat tarjonneet vain kolmea hameniekkaa. Näitä maita ovat Luxemburg, Bulgaria ja Kreikka, ja mahdollisia muita ovat Britannia, Tanska ja Ruotsi.
Suomessa keskustelu naiskomissaarista on poliittisesti epäkorrektia, koska asiat lienee sovittu jo hallitusneuvotteluissa. Mutta jos asetelma heilahtaa Lipposen eduksi, saatetaan jossain vaatia, että Suomen toinen edustaja olisi kohtuuden nimissä nainen. Tämä seikka ehkä selittää sen, miksi tietyissä piireissä Lipposen nimen mainitseminenkin on rikos ihmiskuntaa vastaan. Pelko on mielestäni kuitenkin aivan turha, sillä jokainen tajuaa ettei hyvää komissaaria ole mitään syytä panna haaskuuseen vaan hyödyntää kakkoskaudelle.
