Onko ilmastolaissa mieltä?

Viime viikonloppuna joukko ympäristöjärjestöjä organisoi Helsingissä mielenosoituksen, jossa eduskuntaa vaaditaan säätämään laki vuotuisista päästövähennyksistä. Järjestäjät peräänkuuluttavat vuodesta 2010 lähtien toteutettavia viiden prosentin vuotuisia päästöleikkauksia, jotka veisivät yhteensä 38 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2020 ja yhteensä 87 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasoon verrattuna. Vaikka mielenosoitus ei ollut suuri, sen teemaan on syytä ottaa kantaa, siksikin että viesti kohdistuu kansanedustajiin.

Vaatimusta perustellaan, että "Suomen osalta viiden prosentin vuosittaiset päästövähennykset auttaisivat meitä kohtuullisella todennäköisyydellä välttämään ilmastokatastrofin" ja pysäyttämään ilmaston lämpenemisen alle kahteen asteeseen.

Ajatus, vaikkakin hyvää tarkoittava, sisältää monta ongelmaa.

Ensinnäkään Suomi ei saa aikaan mitään yksin.

Vastatessaan noin 0,3 prosentista globaaleista päästöistä isojen päästäjien kasvattaessa päästöjään vielä useiden vuosikymmenien ajan Suomi ei millään "kohtuullisella todennäköisyydellä" pysäytä yhtään mitään.

Maailman katse suuntautuu ennen muuta siihen, mitä Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret päästäjät tekevät. Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja yhdysvaltalainen EIA ovat arvioineet, että vuonna 2030 Kiinan päästöt ovat noin 400 prosenttia vuoden 1990 tasoa korkeammat. Suomen yksipuolisella ilmastolailla voi olla esimerkillinen symboliarvo, mutta samalla sen toteuttaminen todennäköisesti lisäisi päästöjä ilmakehässä teollisen tuotannon joutuessa siirtymään maihin, joissa on huonommat ilmansuojelunormit kuin meillä. Ainoastaan tasatahtinen, kaikkialla tapahtuva päästöjen vähentäminen varmistaisi sen, ettei vähennys täällä muutu päästöjen kasvuksi jossakin muualla.

Mutta olisiko päätöksellämme sitten esimerkillistä, pakottavaa voimaa?

Meillä viitataan usein Iso-Britannian rohkaisevaan esimerkkiin: marraskuussa 2008 kuningatar allekirjoitti ilmastolain, joka velvoittaa Iso-Britannian vähentämään päästöjään 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä ja säätämään viisivuotisista hiilibudjeteista, joiden avulla päästövähennykset konkreettisesti toteutetaan.

Ympäristöjärjestöt puhuvat Britannian rohkaisevasta esimerkistä aivan kuin se olisi jo toteutettu. Mutta mikään ei vielä todista, että päätös olisi small talkia painavampaa. Vielä ei näyttöjä ole, ja keinotkin päästöjen vuosittaiseen alasajoon puuttuvat. Myös poliitikot ovat myöntäneet haasteen ylivoimaiseksi nykyoloissa. Colin Challen (Labour), parlamentin jäsen ja ilmastomuutostyöryhmän puheenjohtaja, totesi että Britannian tavoitteet ovat "selkeästi nykyisten poliittisten kykyjemme yläpuolella".

Jotta Britannia pääsisi välitavoitteeseensa, joka on 34 prosentin vähennys vuoden 1990 tasosta vuoteen 2022 mennessä, sen pitäisi dekarbonisoida taloutensa Ranskan tasolle vuoteen 2016 mennessä. Konkreettisemmin tämä tarkoittaa esimerkiksi, että päästötöntä sähköntuotantoa tulisi rakentaa 30 modernin ydinvoimalan verran jo vuoteen 2016 mennessä. Annetulla aikataululla tämä ei ole mahdollista. Tutkijoiden mukaan Britannian ilmastolaki on käytännössä kuollut jo ennen kuin se on syntynytkään.

Ilmastolaki edellyttäisi tuotannon vuotuista 4-5 %:n dekarbonisaatiota eli hiili-intensiteetin vähentymistä. Parhaimmillaan Ranska on muutamana vuonna pystynyt 2.5 % vuotuiseen hiili-intensiivisyyden laskuun massiivisen ydinvoimaohjelmansa ansiosta. Nyt tämä dekarbonisaatio pitäisi siis tapahtua joka vuosi 5 %:n vauhdilla, mikä tehtävä lisäksi kaiken aikaa vaikeutuu ajan funktiona, kun jo tehostettua tuotantoa pitää koko ajan tehostaa lisää.

Suomessakin haasteet ovat suuret. Meillä voimalaitoksia vanhenee kovaa vauhtia samalla, kun yhteiskunta sähköistyy kaiken aikaa lisää. Loviisan ykkös- ja kakkosreaktorit sulkeutuvat todennäköisesti vuoteen 2030 mennessä. Jos lisäksi halutaan korvata sähkön tuonti (n 12-15 TWh, erityisesti Venäjältä), tarvitaan uusia suomalaisia voimalaitoksia. Sellaisia voimalaitoksia, joista aiheutuu CO2-päästöjä, ei tietenkään pitäisi rakentaa.

Mitä ne sitten ovat? Juuri tätä pitäisi kysyä ilmastolakia vaativilta.

Energiansäästöä ja energiatehokkuuden parantamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on koko ajan edistettävä ja tuettava. Sen mahdollisuuksia päästöjen vähentämisessä ei ole kuitenkaan syytä liioitella. Sillä pystytään ehkä leikkaamaan energiatarpeen lisäys, mutta mikään ei vielä viittaa enempään.

Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi ei ole vielä teknisesti tai kaupallisesti koettua tekniikka, eikä sen uskota tulevan reaaliseksi vaihtoehdoksi Suomessa ainakaan 30-40 vuoteen.

Lähivuosikymmeninä jäävät jäljelle uusiutuvat ja ydinvoima. Ja kun samat tahot, jotka vaativat ilmastolakia, vastustavat ydinvoimaa, se jää laskelmien kuvioista pois.

Aurinkosähköstä ei Suomessa ole suuren mittakaavan vaihtoehdoksi ainakaan vuoteen 2030 mennessä.
Vesivoimaa voidaan lisätä joitakin satoja megawatteja, ja se auttaa hyvien säätöominaisuuksiensa ansiosta, varsinkin jos tekojärvet sallitaan. Siihenkään ei voi suuressa tarpeessa yksin nojata, etenkään kun ilmastolain vaatijat vastustavat useimmiten vesivoiman lisäämistä.

Tuulivoimasuunnitelmia on useilla yhtiöillä yhteensä monen tuhannen megawatin verran. Tuulivoimarakentamisessa ajaudutaan säätövoimaongelmien lisäksi uusiin ympäristöongelmiin. Tästä on esimerkkinä keskustelu siitä, vaarantavatko merituulipuistot merenkurkussa maailmanperintökohteen, linnuston tai arvokkaan saaristomaiseman.

Ehkäpä jotakin lohtua kuitenkin antaa se, että tavoitteet ovat symbolisesti vahvoja. Mutta onko tämä omiaan lisäämään ihmisten luottamusta politiikkaan, jos tavoitteisiin ei päästä tai jos niillä peräti pahennetaan tilannetta?

Siksi uskonkin, että olemassa olevien keinojen realismi pitäisi tutkia tarkkaan ja vasta sitten laatia uskottavia ja tiukkoja tavoitteita. Muuten luodaan toiveajatteluun perustuvaa lainsäädäntöä, jolla politiikka lopullisesti vieroitetaan kansalaisista ja demokratiasta. Jos kansalaisjärjestöillä vielä sellaiseen onkin varaa, vastuuntuntonsa ja päätöstensä seuraukset ymmärtävillä päättäjillä ei voi olla.

Ja jos tarkkoja ollaan, esitettyä aloitetta ei tulisi kutsua ilmastolaiksi. Kyseessä oli pelkkä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kohdistuva vaatimus.

Yksipuolisen hiilipolitiikan sijasta tarvittaisiinkin kokonaisvaltaisempaa ilmastopolitiikkaa. Aito "ilmastolaki" kattaisi enemmän: se ottaisi huomion hiilidioksidipäästöjen lisäksi muun muassa ilman pienhiukkaset ja mustan noen, kaikki kasvihuonekaasut, maankäyttömuutokset, luontaiset hiilen nielut ja lähteet sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisen yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla.

Nämä muut aidon ilmastopolitiikan osa-alueet tulisi nostaa ratkaisevaan rooliin ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja niiden suhteen päästäisin nopeampiin tuloksiin kuin pelkällä hiilidioksidipolitiikalla.

Share Button

08.syyskuu 2009

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: