Eilen alkoi viimeinen työviikko Brysselissä ennen lomaa. Samalla se on ensimmäinen viikkomme uusilla matkustus- ja korvaussäännöillä. Vihdoin loppui se kyseenalainen tienaaminen, kuten rakas ex-kollegani Mikko Pesälä mepin lentomatkojen korvauskäytäntöjä aikoinaan tiivisti: "Ikinä en ole perseelläni näin paljon tienannut."
Nyt on viimein palkkauksemme läpinäkyvämpi. Vuosittaisissa iltapäivälehtien vero- ja tienausuutisissa näytämme nyt hieman hyvätuloisemmilta. Oikeasti emme sitä ole, nettotulomme vain lakkaavat olemasta bruttotuloja suuremmat -ja toivottavasti tämä keskustelu loppuu. Europolitiikka olisi ansainnut muunkinlaita huomiota.
Mutta rahasta puhuminen sikseen. Ehkä nyt todella koittaa aika, jolloin politiikasta voisi puhua.
Maanantaina Financial Timesin kolumnisti Wolfgang Munchau kauhisteli skenaariota, jossa Barroso ja Blair johtaisivat Eurooppaa yhtä aikaa. Skenaario tuli siitä, että jos Lissabonin sopimus astuu voimaan, EU saa kaksi- ja puolivuotisen presidentin viran, johon Tony Blair on jo ilmaissut kiinnostuksensa. Se ei ihmetytä, sillä historiallinen mahdollisuus linjata EU-presidentin tehtäviä ensi kertaa houkuttaisi ketä tahansa vallanhaluista.
Munchau pitää kauheana, sanojensa mukaan helvetillisenä skenaariona, että juuri nämä kaksi yhtä aikaa pitäisivät valtaa. Hänen mukaansa silloin syntyisi aito valtatyhjiö, johtajuusvaje, sillä kummastakaan ei ole kunnon suunnannäyttäjäksi vaikeina aikoina. Helppoina aikoina sillä ei olisi väliäkään, sillä silloin hyvin öljytty EU-juna puksuttaa tasaisesti vaikka itsestään.
Ongelmallisena Munchau piti myös sitä, että vaikka Barroso ja Blair edustavat poliittisten leirien eri reunaa, he olivat molemmat kannattaneet hyökkäystä Irakiin – kuten muuten Anders Fogh Rasmussenkin, Tanskan entinen pääministeri ja Naton uusi pääsihteeri. Tämä asetelma ei tekisi Munchaun mukaan oikeutta eurooppalaisen mielipideilmaston diversiteetille.
Toki Munchau myöntää Blairin kiistattomat puhelahjat ja karisman – mutta EU:n johtajuusongelmat eivät olekaan ensisijaisesti kommunikaatio- tai näkemysongelmia. Pitäisi löytää johtaja, joka saa vaikeina aikoina päät yhteen – ja kuka se sellainen olisi? Tähän tarkoitukseen Mucnhau tuo esiin Paavo Lipposen, jota hän sanoo nostetun esiin vaihtoehtona viime aikoina.
Mielenkiintoista ja ilahduttavaa, vaihtoehdottoman suomalaiskeskustelun kannalta terveellistäkin, vaikka Munchaun täytyykin ehkä saman tien unohtaa juuri rakennettu Irak-argumenttinsa. Kolumnin juonenkuljetus ei ollut tältä osin aivan solidi, mutta eiväthän sitä kaikki edes huomaa.
Tänään samainen FT julkaisi Brysselin kirjeenvaihtajansa Tony Barberin arvion Blairin mahdollisuuksista ensimmäiseksi presidentiksi. Siinä missä Munchau arveli Blairin saavan tukea monelta suunnalta, Barber arvioi toista: pienet ja keskisuuret jäsenmaat ovat vähemmän innostuneita vahvasta johtajasta – jopa muutama iso jäsenmaa saattaisi olla haluton. Esimerkkinä Barber mainitsee Espanjan pääministeri Zapateron. Espanjan puheenjohtajakausi alkaa tammikuussa, ja tahtoisiko Zapatero todella olla puolisvuotiskaudellaan haalea olmi säkenöivän Blairin tai kenenkään muunkaan vahvan nimen varjossa.
Siksi Barber mainitsee myös muita nimiä: espanjalaisen Felipe Gonzalesin ja Luxembourgin Jean-Claude Junckerin, jota "sisäpiirin miehenä" pidettäisiin sillanrakentajana eri instituutioiden välillä.
Barber ei mainitse Lipposta, ellei hänen johtopäätöstään tulkita latentiksi tueksi: "Aika näyttää. EU:ssa on kuin rautainen laki, että ihmiset jotka ensimmäisenä mainitaan isojen tehtävien yhteydessä, ovat harvoin niitä jotka nuo tehtävät saavat."
Tämä viimeinen työviikko on lyhyt, vain muutama valiokunta kokoontuu töihinsä. Sitten alan loman, johon kuuluu vain vähän matkustamista ja paljon maalla kykkimistä. Toivottavasti myös vesijuoksua, juoksua, painonnostoa ja rasvaprosentin uhmaamista. Jos olen onnekas, saan myös väitöskirjaa eteenpäin. Jos taas en saa, olen varmasti ollut toisella tavalla onnekas ja levännyt.
