Ohut elämä

Aamulehti uutisoi eilen, että poliitikot tyrkyttävät yksityiselämäänsä lehdille, ja minutkin vedettiin esimerkiksi – vaikka lienen niukemman pään naisia. Tyrkyttämistä saattaa Suomessa tapahtua, mutta ei läheskään niin usein kuin politiikan tutkijat olettavat. Nämä tutkijat eivät sitä paitsi koskaan saa tietää, kuinka monesta jutusta olemme kieltäytyneet, ja minkälaisen sitkeän vänkäämisen jälkeen.

Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi odottamattomasta allergiakohtauksesta, jonka sain tammikuussa Brysselissä. Toimittaja soitti ja kysyi kuukauden vanhasta asiasta. Vaikka henkilökohtaisten sairaskertomusten esittely tuntuu kiusalliselta, minkä toimittajalle totesin, olen huomannut että tosi versio on erilaisia kierteleviä huhuja vähemmän kiusallisempi. Ja kannattaako venkoilla tai tehdä numeroa tekemättömyydestä numeroa: poliitikkokin on ihminen – ja ihmisille sattuu.

Kun hengitystiet tukkinut allergiakohtaus sattui minulle, joka en pidä itseäni allergikkona, päätin etten kirjoita tai puhu asiasta mitään, se on yksityinen. Jouduin kuitenkin perumaan muutamia haastatteluja ja esitelmiä, ja toki kerroin syyn ulkonäköäni ihmetelleille kollegoille – ja tarina alkoi kulkea.

Ilta-Sanomien jutun jälkeen minun on syytä kiittää kaikista hyvistä ja myötätuntoisista kommenteista, joita olen tutuilta ja tuntemattomilta saanut. Allergiset hengitystiereaktiot ovat dramaattisia, etenkin varautumattomalle – ja ne voivat tappaa, kuten saamistani viesteistä on käynyt ilmi. Allergia ja sen aiheuttamaan riskiin varautuminen on joillekin jokapäiväistä arkea.

Olen oppinut, että kyseessä oli anafylaktinen sokki, hengitystiet turvottava allergiakohtaus. Eräs kohtalotoveri kertoi saaneensa hyvin samanlaisen ilman mitään aiempaa allergiaa, ja hän epäili että kyseessä olisi ollut mansikoiden ja jonkin muun tekijän, esimerkiksi jonkin siitepölyn tai torjunta-aineen yhteisvaikutus. Samaa yhteisvaikutusta olen taipuvainen itsekin epäilemään, sillä pelkkiin mansikoihin en reagoi. Sen opin, että maailmalla paljon yksin matkatessa olisi viisasta varautua ns. EpiPen-piikillä, joka lievittää ensioireita ja voi siksi pelastaa hengen.

Oma tilanteeni tapahtui yksin yöllä Brysselissä, ja läheiseni tietävät että tilanne oli todella vakava. Olin jo luovuttaa.

Jäljestäpäin en voi kuin ihmetellä itseäni. Missä oli taistelija, kun se joskus politiikassa ei hellitä edes silloinkaan kun jo kannattaisi? Miksi niin sovinnolla totesin, että tämä oli tässä. En tosin nähnyt elämääni filminauhalla, mutta päättelin että todennäköisesti en ennätä hapen ääreen ajoissa kolmen vaikeasti avattavan lukon takaa. Kuolemanpelkoa en ehtinyt tuntea, mutta pelkäsin mielettömästi läheisteni järkytystä. Hyvin huolestuttavaa jälkeenpäin ajatellen oli lähes patologinen kohteliaisuuteni: mielessä ei edes käynyt rymistellä naapureita apuun. Avustajallekin jätetyssä viestissä pihisin ensin anteeksipyynnön yöllisestä häirinnästä mutta kun en ehkä selviä ja perheen on saatava tietää syy…

Ajatus kuolemasta ei ollut outo, sillä tietoisen elämisen lisäksi maailmankatsomukseeni kuuluu kuoleman ajattelun harjoittaminen. Tärkein kirjanikin kehottaa ajattelemaan sitä usein: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.”

Silti minulla on ollut viime aikoina kummallinen, ohut olo. Elämän seinät näyttävät hataroilta ja pahvisilta, ja tapetit repeilevät saumoistaan, takaa pilkottaa valo. Mutta ehkä juuri niin pitäisi ollakin.

Päivän lukuvinkiksi annan psalmin 90. Se kuuluu maailman kauneimpiin kuvauksiin katoavaisuudesta.

Share Button

03.maaliskuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: