Miksi jopa demari menee Kokoomukseen?

He eivät ole kaunaisia tai kateellisia. He eivät haise pahalta. He eivät ole rumia. Ongelma on, että heidän politiikassaan on liikaa laastia ja betonia.

Poliittinen keskustelukulttuuri on juuri nyt räjähdysherkässä tilassa. Koska Kokoomus samaan aikaan sekä menestyy että korostaa puheenjohtajansa suulla nöyryyden ja jatkuvan uudistumisen tarvetta, se on poliittisille kilpailijoille hankala, liikkuva maali, joka karkaa juuri kun oltiin tähtäämässä. Niinpä erityisen tervetulleita ovat inhimilliset lipsautukset ja erilaiset huonosti muotoillut töräykset, joita joka suunnalla ennemmin tai myöhemmin pääsee. Niiden avulla voidaan osoittaa, että tässä on sittenkin ylimielinen väki liikkeellä. Ja jos ylimielisyys on todettu ja pantu kirjoihin, on enää ajan kysymys, milloin alamäki alkaa.

Miksi Kokoomus menestyy? Moni viittaa ulkoisiin syihin: viisaasti valittuihin mainostoimistoihin, hyvin haistettuihin vaalikampanjoihin, hyvään kykyyn lukea yhteiskunnan heikkoja signaaleja ja vastata niihin rohkealla tavalla sekä kykyyn arvioida riskit oikein. Näin voi osin ollakin, sillä politiikkahan on merkittävässä määrin kommunikaatiota. Väitän kuitenkin, ettei olennaisimmillaan kyse ole siitä.

Minulla on toinen teoria. Yhtä hyvin sitä voi valaista pohtimalla, miksi demarit eivät – juuri nyt – menesty. Kysymys on pohjimmiltaan arvopuolueen ja keinopuolueen erosta.

Ystäväni, eräs pappismies, joka on tehnyt vuosia sosiaalista työtä, yllätti monet perinpohjin, kun hän liittyi Kokoomuksen riveihin. Monen mielikuvissa hänen laajalti tunnettu sosiaalinen vastuuntuntonsa olisi viitannut pikemminkin demareihin. Mies myönteli itsekin, että hänen sisällään asuu perinteinen hyvinvointivaltiososiaalidemokraatti – mutta juuri siksi hän päätyi Kokoomukseen. Hän väitti, että vain Kokoomuksessa voi nykyään ajaa tehokkaasti toimivaa hyvinvointivaltiota, koska puolue on havainnut maailman nopean muutoksen ja kykenee reagoimaan siihen demareita joustavammin.

Kokoomus korostaa mielellään olevansa arvopuolue. Tällä tarkoitetaan mm. sitä, että politiikassa panemme etusijalle arvot, ja määrittelemme keinot vasta sitten. Näin lienee aina ollut. Väitän, että juuri tällä on ratkaiseva merkitys, kun eletään maailmassa, joka on voimakkaassa muutostilassa.

Arvopuolueen mahdollisuudet ovat aivan erilaiset kuin sen puolueen, joka on sitoutunut keinoihin, ja vaikka maailma muuttuisi miten vain, samoissa keinoissa ja resepteissä on pysyttävä historiallisen jatkuvuuden tai perinteen nimissä. Keinopuolueen tragedia on siinä, että keinot, jotka joskus ehkä tuottivat hyvää jälkeä, eivät välttämättä tee sitä enää. Muuttuneissa olosuhteissa, entistä avoimemmassa ja globaalimmassa taloudessa tai erilaisten uhkien muuttuessa toisenlaisiksi lopputulos voi olla aivan toinen kuin toivottiin. Poliittisen viestin uskottavuutta se nakertaa.

Kokoomus on toimintakykyinen siksi, koska se on havainnut, että maailma muuttuu – se ei ole koskaan hirttäytynyt keinoihin eikä betonoinut politiikan agendaansa. Muuttuvassa maailmassa politiikan keinot ovatkin kertakäyttötavaraa, ja ne muuttuvat rasitteiksi silloin kun oikeudenmukaisuuden vaatimus ja hyvinvoinnin toteuttaminen vaatisi ihan toisenlaisia toimenpiteitä. Kannattaakin varoa sellaista politiikkaa, jonka retoriikka on sadan vuoden takaa, ja jossa juhlapuheissa vastustetaan asioita, joita todellisuudessa on pakko kuitenkin toteuttaa. Sellainen tuottaa yleensä vain poliittista skitsofreniaa ja maailmankatsomuksellisia pakkoliikkeitä.

Otan esimerkin toisesta keinopuolueesta, vihreistä. Vihreät ovat monin tavoin plastinen puolue, mutta ympäristö- ja energiapolitiikassaan se on tyypillinen keinopuolue. Ydinvoiman vastustaminen on ollut niin olennainen koko tuon poliittisen liikkeen ydinkysymys, että siitä on tullut identiteetin kivijalka: voi melkeinpä sanoa että on käsitteellisesti mahdotonta kutsua itseään ydinvoimaa kannattavaksi vihreäksi, määritelmä on pyöreän neliön tai naineen paavin luokkaa. Kun nyt ilmastonmuutos alleviivaa väistämättä ydinvoiman vahvoja puolia, päästöttömyyttä ja hyvää ilmanlaatua, voisi ilmastonmuutoksen torjunnan keskeiseksi päämääräkseen ottaneella ympäristöihmisellä olla painetta ja älyllistä haastetta päivittää käsityksiään ydinvoimasta. Ehkäpä ympäristöuhkien lisääntyessä ja tekniikan kehittyessä ydinvoima ei olisikaan se isoin paha, vaan asioiden vastustamisjärjestys voisi muuttua toisenlaiseksi ja punninta energiapoliittisten keinojen välillä voisi tarkentua. Mutta se ei tunnu onnistuvan, koska niin ei saa olla.

Jos vertaan demareita ja Kokoomusta, puolueiden päämäärät eivät lopultakaan eroa suuresti toisistaan. SDP:n puolueohjelmassa kyllä mainitaan sosialismi, mutta se lienee pudonnut lopullisen päämäärän jalustalta. Vastuullisesti toimiva markkinatalous sopii molemmille. Tähtäämme molemmat taloudellisen kasvun jatkumiseen, työllisyysasteen nostamiseen ja tuottavuuden kasvuun. Mutta politiikka on, tai ainakin sen tulisi olla, rehellistä keskustelua keinoista tavoitteisiin pääsemiseksi. Kun poliittisten puolueiden eroja kartoittaa, tämä on se alue jolta erot löytyvät.

Mutta ollakseni rehellinen, en ole siitä sittenkään aivan varma. Joskus herää kysymys, entä jos pelkät puheet keinoista eroavat? Tätä johtopäätöstä oli vaikeaa välttää viime vaalien alla. Tuolloin muistelin Veronmaksajien keskusliiton järjestämää vaalitilaisuutta neljä vuotta aiemmin. Keskusta ja demarit torjuivat vuonna 2003 yksiselitteisesti Kokoomuksen veropoliittiset keinot, jotka koettiin uhkaksi hyvinvointipalveluille. Veroalen vastustajat voittivat vaalit ”turvallisemmaksi” ymmärretyllä viestillään, ja Kokoomus sai veropuheiden tähden leiman hyvinvointivaltion purkajana. Kokoomuksen keinot kuitenkin toteutettiin punamultahallituksen toimesta, jopa runsaammalla kädellä kuin puolue tohti esittää.

Siksi kysyinkin viime vaalien alla tällaisia kysymyksiä: mitä jos keinomme eroavat retorisesti mutta eivät faktisesti? Kysyin, oliko poliittiseen kulttuuriimme pesiytynyt kahden raiteen politiikka, jossa verbaalisesti vastustettiin sellaista, mitä tosiasiallisesti toteutettiin? Mikä erottaa sen, joka sanoo vastustavansa mutta kannattaa siitä, joka sanoo kannattavansa ja kannattaa, jos lopputulos on sama? Tekisikö edellinen sen jotenkin häveliäämmin ja jälkimmäinen rehvakkaammin? Mitä tällainen kertoo politiikasta ja sen uskottavuudesta? Lisään kysymykseeni sanat: pitkällä tähtäimellä. Pelkään, että siitä seuraa poliittinen doping: pian joka puolueen perustettava kaksi eri osastoa, toiminnallinen osasto ja imago-osasto? Edellinen hoitaa arkisen työn talouden realiteettien ehdoilla, ja jälkimmäiseen kootaan puolueen hyödylliset idiootit puhumaan sitä, mitä toimittajien ja kansan oletetaan haluavan kuulla?

Tällaiset kaksoisagendat kansa haistaa ja tulkitsee epäuskottavuudeksi. Nyt on älyllisesti rehellisempää olla arvopuolue, joka saa vapaasti päivittää keinojaan pettämättä historiaansa – sillä niin kauan on toivoa, kun on rohkeutta muuttua.

Share Button

08.helmikuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: