Blame management

Rauha on maassa. Katainen ja Virkkunen ovat pyytäneet anteeksi sanavalintojaan, ja oppositio lienee antanut anteeksi – olkoonkin, että hauskempaa olisi piehtaroida sanamuodoissa hieman kauemmin, ja vielä tiristää niistä kaikki mehut irti. Eilisessä Iltalehdessä Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Ilkka Suominen sen sanoi: mitäs tuosta, on paljon pahempaakin kuultu– ja oli tietenkin oikeassa. Taannoinen demaripääministeri käytti värikästä, jopa murhaavaa kieltä ja meni kai kerran henkilökohtaisuuksiinkin. Pyysikö hän koskaan anteeksi – en ole varma. Mutta ei sellaisesta toki pidäkään ottaa oppia, opettaa historia.

Poliitikon tärkeimpiä tehtäviä on nimittäin onnistunut blame management, jonka käsitteen lanseerasi Teresa Capelos, akateeminen politiikantutkija. Noin vuosi sitten Helsingin Sanomien Brysselin kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä kirjoitti aiheesta virkistävän näkökulma-artikkelin – tuolloin elettiin ns. politiikan kanervalisoitumisen kriisiä.

Capelosin teesi on, että karismaattisilla ja pätevillä poliitikoilla on takarivin taavia parempi skandaalinkestävyys. Vain heillä on varaa ajautua skandaaliin kansan heitä hylkäämättä. Ja skandaali taas on jotakin, jolla ei välttämättä ole tekemistä suoranaisten väärinkäytösten tai korruption kanssa. Se voi olla vain jotakin sellaista yllättävää tai noloa, joka shokeeraa. Kiinnostava on myös tutkijoiden huomio siitä, että globalisaatio ruokkii poliittisia skandaaleja, koska uutinen leviää internetin ansiosta hetkessä.

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan olennaista ei ole vain se, mitä poliitikko on tehnyt, vaan se miten hän tekoonsa ensihetkillä rysän päällä reagoi. ”Blame management pyrkii vahinkojen minimointiin”, kirjoitti Sipilä.

Juuri näin. Yhdestoista käsky on: Älä selitä. On parempi pyytää anteeksi.

Törmäsin tähän itse, kun pari vuotta sitten menin siteeraamaan yliherkällä vaalinalusajalla Der Spiegelin vihjaavaa uutista Vanhasen uusimmasta naisvalloituksesta. Ketään ei kiinnostanut, että se oli itse asiassa Der Spiegel, en minä. Oli paras vain pyytää anteeksi, sillä typerä, turha juoruhan se joka tapauksessa oli ja sen uutisoiminen yhtä typerää.

Defensiivinen käytös poliitikolla on ylipäätään turhaa. Olen miettinyt tätä usein. Olisiko Esko Aho presidentti, jos hän kännykkä-isä-syytösten alettua olisi malttanut olla olematta defensiivinen ja huokaissut vain, että ”kun niitä lapsia on niin penteleen ikävä – soittokin lohduttaa”. Moni suomalainen olisi tuntenut piston sydämessään: juuri näin, tuohan puhuu minusta.

Kun Tarja Halonen puolestaan vastasi tv:n vaalitentissä kummasteluihin yksinhuoltajuudesta ja avosuhteesta sanomalla, että ”kun aina ei käy niin kuin toivoisi” niin tiesin samalla hetkellä, että tällä kertaa käy juuri niin kuin hän toivoo: hän voittaa vuoden 2000 vaalit. Sillä lauseella hän kosketti kaikkien meidän tunteita, jotka tiedämme tuon kipeästi todeksi.

Share Button

10.helmikuu 2009

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: