Hyvät läsnäolijat
Tammikuun viimeistä sunnuntaita vietetään kansainvälisesti vainojen uhrien muistopäivänä. Meillä tähän päivään liittyy erityinen lisämerkitys, sillä sunnuntaina 27. tammikuuta 1918 yhdeksänkymmentäyksi vuotta sitten suojeluskunnat alkoivat riisua venäläistä sotaväkeä aseista Etelä-Pohjanmaalla. Tapahtumaa pidetään alkuna Suomen kansalaissodalle, jossa molemmat osapuolet, punaiset ja valkoiset, kokosivat kumpikin lähes satatuhatta miestä aseisiin. Sota jätti rakkaaseen isänmaahamme pitkäksi aikaa syvän kahtiajaon ja epäluulon, ja syvät haavat, jotka eivät ole kokonaan vieläkään umpeutuneet. Aika ajoin ne nostetaan esiin, yhä hieman tulehdusarkoina.
Suomen eduskunta julisti 91 vuotta sitten maan itsenäiseksi. Joulukuussa 1917 ei kuitenkaan tiedetty, mikä päivän merkitys tulee olemaan. Senaatti oli antanut oman itsenäisyysjulistuksensa jo kahta päivää aikaisemmin, ja eduskunta "korkeimman valtiovallan haltijana" päätti hyväksyä senaatin ehdotuksen, joskaan ei yksimielisesti.
Itsenäisyys oli epävarmalla pohjalla, sillä kansainvälinen tunnustus puuttui, ja ulkovallat edellyttivät ensiksi tunnustusta Venäjältä. Lenin antoi tunnustuksen vuoden viimeisenä päivänä, mutta epävarmuus vallitsi silti. Leninin motiivi itsenäisyyden myöntämiselle lieni selvä, sen oli määrä palvella vallankumouksen levittämistä kautta Euroopan. Näihin tavoitteisiin sopi proletariaatin aseman vahvistaminen. Venäjän Lokakuun vallankumouksen jälkeen Leninin omien sanojen mukaan pian alkaisi toinen sosialistinen vallankumous, joka tulisi tapahtumaan koko maailman mittakaavassa. Siksi hänen viestinsä Suomen sosialidemokraateille olikin: nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin.
Suomi kulki kohti kansalaissotaa. Oli pelättävissä, että Suomi liukuisi osaksi punaista Venäjää, jos sosialistit kaarteineen yhdessä venäläisen sotaväen kanssa saisivat vallan.
Senaatti julisti vapaaehtoisista koostuneet suojeluskunnat armeijakseen. SDP:n puoluetoimikunta määräsi Trotskin vetoomuksesta Suomen punakaartit liikekannalle. Sunnuntaina 27.1. alkoivat suojeluskuntalaiset Etelä-Pohjanmaalla ja Karjalassa riisua aseista venäläisiä varuskuntia kenraali Mannerheimin käskystä.
Tammisunnuntain kansannousu vaikutti ratkaisevasti Suomen tulevaisuuteen. Punakaartit saivat venäläisiltä ase- ja vapaaehtoisapua, mutta niiden voima ei riittänyt. Valkoisten sotilasvoima vahvistui nopeasti, etenkin sen jälkeen kun Saksassa koulutetut jääkärit palasivat ja alkoivat johtaa ja kouluttaa talonpoikaisarmeijan vapaaehtoisia ja asevelvollisia sotilaita. Maaliskuussa oli jo selvää, että valkoinen puoli voittaa, varsinkin kun se sai avukseen saksalaisia apuvoimia. Toukokuun alkuun mennessä kapina oli kukistettu.
Suomen historian tuhoisin murhenäytelmä oli käynnistynyt, kun ylimitoitetut rankaisutoimet alkoivat. Vain osaa voi perustella sotilaallisella tarkoituksenmukaisuudella, suurin osa oli kostoa. Valtaosa sisällissodan uhreista kuolikin taistelujen ulkopuolella, molemminpuolisten kostotoimien tuloksena.
Kun aikaa on kulunut, ja historia on paljastanut meille suuria linjojaan, on aika todeta vapaussodan kiistaton merkitys koko maanosamme kehitykseen vaikuttaneena tapahtumana ja antaa itsenäisyyden puolesta käydylle taistelulle se arvo, joka sille kuuluu. Kummatkin osapuolet, toisin sanoen heidän perillisensä, voivat jo nyt ymmärtää enemmän. Punaiset tunnustavat lopputuloksen pelastaneen itsenäisyyden, valkoinen puoli ymmärtää ja sisäistää kapinan syitä entistä paremmin vaikka niitä sitten käytettiinkin hyväksi vieraan vallan valtapyrkimyksiin.
Sotahistorioitsija, yleisesikuntaeversti Sampo Ahto on todennut, ettemme me Suomessa ole edelleenkään yleisesti tiedostaneet sitä, että vapaussodassa ei tehty ainoastaan oman maamme historiaa vaan täällä luotiin myös maailmanhistoriaa. Meillä lyötiin ensimmäisenä sulku Leninin haaveille maailmanvallankumouksesta. Ajan mittaan se olisi varmaan tapahtunut jossakin muuallakin, mutta tosiasia oli, että se tapahtui juuri Suomessa, vallankumouksen kehdon Pietarin lähituntumassa. Neuvostotulkinnan mukaan pääsyyllisiä olivat juuri suojeluskuntalaiset. Siksi vielä Stalin vannoi kostoa nimenomaan suojeluskuntalaisille, jotka hänen mukaansa olisi pitänyt kaikki tuhota.
Ahdon mukaan Lenin odotti vallankumoukselta paljon. Hän ei tähdännyt valtaan vain Venäjällä, joka marxilaisen teorian mukaan ei ollut vielä edes kypsä proletariaatin diktatuurille. Siellä alkanut kapina kuitenkin sytyttäisi kulovalkean muuallakin Euroopassa, missä vallankumous muutenkin oli odottamassa kulman takana. Suomen suhteen suunnitelma oli selvä, ja ilman suojeluskuntien vastarintaa Suomesta olisi kiistatta tullut Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta ilman rakasta siniristilippua, joka nyt koristaa juhlaohjelmamme kantta.
Me lauloimme äsken virressä julki uskomme siitä, että Jumala on seurannut kansamme tapahtumia: Hän halki aikain johtaen ja vaaroissamme varjellen, vapaaksi maan on tehnyt, vapaaksi maan on tehnyt. Suomea varten tehdyt suunnitelmat eivät siis toteutuneet, Luojan armosta osa tätä armoa oli se rohkeus ja sitkeys, jolla maatamme puolustettiin.
Kun kokoonnumme muistelemaan menneitä tapahtumia, sille on hyvät syynsä. Paitsi että mennyt kertoo ja selittää jotakin tämän kansan juurista ja haavoista, se on myös pysähtymisen ja tutkistelun mahdollisuus. Seuraavassa virressä me tulemme toteamaan sen: On isät täällä taistelleet ja uskoneet ja toivoneet. Me saimme saman asunnon ja samat vaiheet meidän on. Virsi jatkuu: Sä autoit valoon tämän maan kuin kedon kukan ummustaan. Sen varttua suo valossas ja hoida sitä armossas. Vartummeko me tässä valossa? Vai olemmeko kääntäneet sille selkämme?
Eräs vuosia sitten lukemani lehtijuttu ei ole jättänyt minua rauhaan. Kertomus omituisesta sairaudesta on palannut toistuvasti mieleen, ja lopulta siitä on tullut kuva yhteiskunnastamme. Viime aikojen toistuvat väkivallanteot tuovat sen uudelleen ja uudelleen mieleen.
Pikku-uutinen sanomalehdessä kertoi brittipariskunnan kolmesta lapsesta, jotka kaikki kärsivät erikoisesta perinnöllisestä sairaudesta. Kumpikin vanhemmista oli terve, mutta he olivat molemmat tietämättään kantaneet samaa harvinaista geeniä. Kun nämä geenit kohtasivat, syntyi lapsia, jotka eivät tunteneet kipua.
Ajatus voi hetken tuntua hyvältä , mutta sairaus, joka vapauttaa kivusta, on kaikkea muuta kuin helpotus. Se että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eivätkä lääkärit ennustaneet kenenkään heistä saavuttavan aikuisikää.
Kyky aistia kipua osoittautui ratkaisevan arvokkaaksi ominaisuudeksi, joka varjelee ja pitää hengissä.
Miten tämä liittyy yhteiskuntaan? Normaalilla ihmisellä lienee fyysisen kipuaistin rinnalla samantapainen varoittava ilmiö, henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen yliminäksi. Idea on joka tapauksessa sama: henkisen kipuaistin tarkoitus on kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista. Selvää on, että yhteisön moraalikasvatuksen tärkein tavoite on tuottaa jäsenissään tätä kipuaistia; tietoisuutta sellaisista rajoista, joita ei pidä ylittää.
Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen kansakunta sairastua siihen, etteivät sen jäsenet tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota ja turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki. Silloin kuka tahansa on hengenvaarassa.
Jokainen meistä osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Tämän vapauden eteen on taisteltu ja uhrauduttu. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät.
Mutta vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. On syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sellaista enää kukaan? Missä on vanhempien vastuu? Mikä on kirkon tehtävä, ja tekeekö se sen? Mikä koulun osuus?
Jokaisen ihmisen suurin ongelma lienee oman ihon alla. Sieltä löytyy myös ratkaisuja, yhä uudelleen: Kykymme empatiaan on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon. Siksi Francis Bacon sanoikin oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja. Samoin on jokaisen rakastavan laita.
Suomi ja suomalaiset tarvitsevat omantunnon ääntä yhä edelleen. Omantunnon tulisi huomauttaa meille tason laskusta, jonka olemme sallineet: arvostelukyvyn heikkenemisestä, hävyttömyydestä, vastuuttomuudesta. Maailman paras koululaitoskaan ei poista kotikasvatuksen välttämättömyyttä. Oikea ja väärä, konkreettinen hyvä ja paha, eivät avaudu itsestään. Hyvyyttä ei voida ulkoapäin kaataa ihmiseen, sen täytyy kasvaa sisällä, rakastavien ihmissuhteiden suojassa.
Kun YK:n ihmisoikeuksien julistus täytti kuusikymmentä vuotta, Helsingin Sanomat kyseli muutamalta suomalaiselta, mitkä ovat merkittävimmät saavutetut ja menetetyt vapaudet. Professori ja kirjailija Jukka Kemppisen vastaus saavutetusta vapaudesta jäi parhaiten mieleeni: Suomen perustuslain seitsemännen pykälän takaamaa oikeutta elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ei luonto kunnioita. Menetämme nämä kaikki, kun aikamme loppuu, Kemppinen tylytti.
Vaikka luonto ei tee ihmisarvolle oikeutta vaan tekee meistä lopulta maan tomua, ihmisen etuoikeus on siinä, että me voimme panna paremmaksi. Näin sanoo Kemppinenkin: oikeudet elämään ja vapauteen ovat puhtaita arvovalintoja; ne ovat aksioomeja ja postulaatteja. Kyseiset oikeudet ovat kaikkien muiden oikeuksien lähtökohta, ne itse eivät ole siis tosiasioita, joiden olemassaolon voisi todistaa tai johtaa loogisesti.
Olen usein vedonnut samaan: me tarvitsemme arvoja, sitoutumista niihin, sillä esimerkiksi heikompiosaisen puolustamista ei voi mitenkään perustella aristotelisesti, pelkin rationaalisin argumentein.
Arvoiksi eivät kuitenkaan kelpaa ontot sopimukset. Ne vaativat taakseen kokonaisen maailman, jonka voimaan ja velvoittavuuteen ja perimmäiseen hyvyyteen luotetaan. Todellisuuteen, joka on niiden taustalla, joka kestää hyvät ja huonot ajat. Vain sellaiset arvot kestävät ja jaksavat sortumatta kantaa maailman raskasta painoa.
Kuulun puolueeseen, jonka painopisteisiin on aina kuulunut koti, uskonto ja isänmaa. Niin on yhä, vaikka ymmärrämmekin, että jokaisen sukupolven on löydettävä niiden takana oleville asioille ne sanamuodot, joilla ne kuullaan ja ymmärretään oikein. Kodin, uskonnon ja isänmaan piti muistuttaa huolenpidosta, turvasta ja lämmöstä, mutta monelle tulee tunne epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Koti ei ehkä pysynytkään ehjänä, uskonto muistuttaa liian monia riittämättömyydestä ihanteiden edessä, ja isänmaa palauttaa mieleen saavuttamattomat unelmat. Maa, rakas isänmaamme, on nytkin täynnä haavaisia, arpisia ja uusosattomia. Mikä silloin on vastaus arpisten arkeen?
On katsottava sanojen taakse ja etsittävä niiden lämmin pohja: yksilö on arvokas, hän tarvitsee muita, elämä on kauttaaltaan pyhää.
Tänä muistopäivänä päätän puheeni: Siunatkoon Luoja rakasta isänmaatamme.
