Tarvitaan Schumanin nerokkuutta (Apteekkari)

Kuulen usein kysyttävän, kumpi EU lopulta on: arvoyhteisö vai talousyhteisö. Vastaan, ettei kysymystä tarvita: perustajaisä Robert Schuman teki jo Euroopan integraation alkusanoissa tuon vastakkainasettelun tarpeettomaksi. Schumanin julistuksen nerous oli, että arvot ja talous olivat sisäkkäin. Talous oli väline, jolla arvoja toteutettiin – se pantiin palvelemaan rauhan asiaa. Ikiviholliset Saksa ja Ranska sidottiin toisiinsa taloudellisesti, mikä teki sodan jatkamisen mielettömäksi.

Sama haaste on Euroopalla ja maailmalla edelleen: poliitikkojen olisi löydettävä viisaus, jossa talous pannaan toteuttamaan hyviä arvopäämääriä ja tekemään huonot mielettömiksi. Tästä pitäisi olla kyse myös unionin syvenevässä terveyspolitiikassa.

Lähtökohtahan on, että jäsenvaltiot päättävät ensisijaisesti terveyspolitiikastaan ja terveyspalveluiden järjestämisestä; EU-säädöksin ei voida yhdenmukaistaa terveyslainsäädäntöä. Mutta entäpä, kun jäsenvaltion velvollisuus järjestää terveydenhuolto kohtaa EU-perusoikeuden palvelujen vapaaseen liikkuvuuteen? Koskeeko se myös terveydenhuoltoa?

Kansalaiset kääntyivät kysymyksen kanssa EY-tuomioistuimen puoleen. Se totesi useissa päätöksissään, että potilaalla on paitsi oikeus hakeutua terveydenhuoltoon toisessa jäsenmaassa myös saada niistä kotimaassaan korvaus. Tuomiot ovat selviä: potilailla on vapaa liikkuvuus sisämarkkinoilla.

EY-tuomioistuimen oikeuskäytäntö ei voi olla EU-politiikan suunnannäyttäjä: navigointi on lainsäätäjän tehtävä, ja oikeusvarmuus vaatii yksittäistapauksia selkeämpiä pelisääntöjä. Euroopan parlamentti ja ministerineuvosto ovatkin toistuvasti pyytäneet, että komissio antaisi rajatylittäviä terveyspalveluja koskevan esityksen, jossa otetaan huomioon terveydenhuollon erityisluonne ja kunnioitetaan sitä. Juuri siksi ne jättivät taannoin terveyspalvelut yleisen palveludirektiivin ulkopuolelle.

Odotettu direktiiviesitys rajatylittävässä terveydenhuollossa sovellettavista potilaiden oikeuksista tuli viimein. Parlamentin käsittelyyn se saadaan vuoden vaihteen jälkeen. Ydin on EU-kansalaisten oikeus hakeutua toisen jäsenvaltion terveydenhuollon piiriin ja saada hoidosta korvausta kotimaan korvausjärjestelmän perusteella, sekä jäsenvaltiolle asetettu vastuu alueellaan tarjotun terveydenhuollon tasosta. Terveydenhuollon laatua tämä on omiaan parantamaan.

Esityksessä on ongelmakohtia, jotka johtuvat kansallisten terveydenhuoltojärjestelmien eroista ja joita ei voi ohittaa: Milloin on kyse yksityisestä, milloin julkisesta terveydenhuollosta? Mistä ja missä määrin tietoa muiden jäsenvaltioiden terveydenhuoltojärjestelmistä on saatavilla?

Yksi merkittävimmistä haasteista on lääkemääräysten vastavuoroinen tunnustaminen eli yhteiseurooppalaisen reseptin käyttöönotto. Se tarkoittaa, että Suomessa kirjoitettu lääkemääräys olisi kelpo vaikkapa Kreikassa – ja toisinpäin – kunhan reseptin aitous, oikeus sen kirjoittamiseen sekä oikean lääkkeen tunnistus voidaan varmistaa. Helpommin sanottu kuin tehty; Suomi on toivonut ymmärrettävästi siirtymäaikaa. Joka tapauksessa tietyt lääkeryhmät lienee jätettävä soveltamisalan ulkopuolelle.

Muistetaan siis Schumanin nerokkuutta: sitä, että rajojen väheneminen voi lisätä hyvinvointia, sitä, että samalla päämääränä on taata potilasturvallisuus.

Eija-Riitta Korhola,
Euroopan parlamentin sisämarkkinavaliokunnan varapuheenjohtajana ja kansanterveys- ja ympäristövaliokunnan jäsen

Share Button

30.joulukuu 2008

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: