Työpaikkojen allianssi (Hämeen Sanomat)

Kun EU teki historiansa ensimmäistä päästökauppadirektiiviä vuosina 2001-2003, hiilivuodon tai windfall profitin käsitteitä ei tuntenut kukaan. Sähkön hinnannousustakaan ei puhuttu. Olin varmaankin ensimmäinen parlamentissa, joka nosti nämä ongelmat esiin – siinä vaiheessa komissio kiisti niiden olemassaolon, ja sähkön hinnan piti nousta korkeintaan 10 prosenttia. Kun päästökauppa alkoi 2005 ja sähkön hinta sitten todella lähti huimaan nousuun, komission päästökauppa-arkkitehti Jos Delbeke korjasi jälkiviisaasti tarinaansa: ”Juuri tähän me päästökaupalla pyrimmekin: kustannusten nousuun, jotta kuluttajien käytös muuttuisi.”

En suinkaan keksinyt windfallin, ns.ylivoiton käsitettä itse. Ilmiön havaitsivat ensimmäisinä Euroopassa vuonna 2001kaksi suomalaista energia-alan eksperttiä, Jukka Leskelä ja Harry Viheriävaara, jotka ennustivat laskelmissaan päästökaupan sähkön hintaa nostavan mekanismin. Lyhyesti kyse oli siitä, että sähköpörssissä sähkön hinta määräytyy kulloisenkin kalleimman tuotantomuodon mukaan. Eniten päästöoikeuksia tarvitseva tuotantomuoto on sellaista, ja päästöoikeuksien markkinahinta nostaa täten kaiken sähkön hintaa, päästöttömänkin. Samalla se merkitsee suurta ilmaista tuloa päästötöntä pörssisähköä tuottaville yrityksille.

Kun tämän vuoden alussa komission uusi esitys päästökaupan korjaamiseksi tuli, en voinut olla hymyilemättä vinosti: pitkään kiistetyt ylivoitto (windfall) ja hiilivuoto (carbon leakage) julistettiin perusongelmiksi, joita uudella esityksellä pyrittiin nyt korjaamaan. Komissio ehdotti ratkaisuksi päästöoikeuksien huutokauppaa, joka koskee kaikkea sähköntuotantoa, ja asteittaisesti kasvattaen myös muuta tuotantoa.

Koko päästökaupan idea on, että hiilidioksidikustannus siirtyy tuotteen hintaan. Vähemmän päästävät tuottajat saavat kilpailuetua, investoinnit suuntautuvat vähäpäästöisiin tuotantoprosesseihin, ja kulutuspäässä markkinat muuttuvat asiakkaiden hakiessa edullisempia tuotteita.

Teollisuuden ongelmana on Eurooppaan suuntautuva tuonti, jolla ei ole taakkanaan vastaavia kustannuksia. Näin ollen asiakkaalla on mahdollisuus edelleen valita yhtä edullinen tuote kuin ennenkin. Eurooppalainen teollisuus häviää ulkomaiselle, todennäköisesti likaisemmin tuotetulle teollisuudelle. Tästä hiilivuoto syntyy, kuten nykyään jo ymmärretään. Samalla teollisuutemme, joka vie tuotteitaan muualle, ei voi lisätä päästökauppakustannuksiaan maailmanmarkkinahintoihin. Tästä syntyy kilpailuhaitta.

Jos jonkun tuotteen markkina olisi puhtaasti kotimainen eli EU:n sisäinen, tällaiselle teollisuudelle voisi päästöoikeudet jakaa maksullisina, jolloin ei tulisi hiilivuotoilmiötä. Päästöllinen teollisuus häviäisi vähemmän päästävälle, ja markkina muokkautuisi vain EU:n sisällä.

On vain vaikea ajatella, että tällaista tuotetta olisi. Lähes kaikki valmistus on nykyään globaalissa kilpailussa. Vaikka kaikille tuotteille ei noteerata maailmanmarkkinahintaa, asetelma EU:n tuottajan ja ulkomaisen tuottajan osalta on sama. Maksullinen päästöoikeus on yksipuolinen tuotantovero, johon sisältyy vielä markkinariski, vaikeasti ennustettava hintavaihtelu.

Poliittinen ryhmäni on ajamassa perustavanlaatuisia muutoksia komission esitykseen seuraavalle päästökauppajaksolle. Hyväksymme päästövähennysvelvoitteet, mutta vastustamme teollisen tuotannon osalta huutokauppaa, joka tulee nostamaan kustannuksia huomattavasti ja aiheuttamaan näin kilpailuhaitan EU:n tuotannolle. Järjestelmä halutaan ns. benchmark-malliin. Se antaa johdonmukaisen kannusteen satsata päästövähennyksiin ja palkitsee puhtaimpaan tekniikkaan siirtyvää. Sähkötuotannolle huutokauppamalli sen sijaan sopii, koska kustannukset on siirrettävissä kuluttajahintoihin kilpailukykyä vahingoittamatta. Viime viikolla äänestimme asiasta teollisuusvaliokunnassa ja harmi kyllä, hävisimme niukasti ensimmäisen erän. Asian käsittely jatkuu ympäristövaliokunnassa.

Suomalaisia on päästökaupan johtoasemissa yllättävän paljon. Itse vastaan teollisuusvaliokunnassa konservatiivien linjasta, Seppänen vasemmiston kannasta, Hassi vihreiden ja Paasilinnakin seuraa tilannetta demareiden koordinaattorin roolissa. Kun Seppänen lähti ryhmineen Korholan kompromissiin, Hassi pilkkasi valiokunnassa konservatiiveja ja vasemmistoa epäpyhästä allianssista.

Omasta mielestäni siinä ei ole mitään kummallista. Kysymys on työpaikoista ja ympäristöstä. Ei minua huolestuta suurteollisuus, sillä sehän sopeutuu aina – jos ei muuten, niin siirtymällä EU:n ulkopuolelle. Mutta jos työpaikat katoavat ilman ympäristöhyötyä, sen pitäisi jo huolestuttaa jokaista poliitikkoa. Siksi väitän, että vastapuolen linja merkitsee saasteiden vientiä ja työttömyyden tuontia. Aika tulee osoittamaan tämän – niin kuin päästökaupan aiemmatkin heikkoudet, jotka komissio ensin tuttuun tapaansa kielsi.

Share Button

21.syyskuu 2008

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: