Aina tekemässä virheitä (MTV3 Helmi-blogi)

Koska tämän blogin aiheena on naiset ja politiikka, ei kannata väistellä suomalaista ongelmaa.

Lipponen on oikeassa, tämä on kaunaisten paheksujien maa. Etenkään nainen ei voi täällä tehdä muuta kuin virheitä. Asiakeskeinen vakavikko saa moitteet karisman puutteesta, huumoria harrastava saa hömppäleiman. Huoliteltuun olemukseen satsaaminen aiheuttaa aina epäilyjä poliittisesta painoarvosta, ikään kuin puuteri himmentäisi myös älyn. Toisaalta ulkonäkönsä laiminlyöjän vaikutusta Suomi-kuvaan hävetään oikein porukalla.

Tästä ei voi oppia kuin yhden läksyn: ole keskiverto, ole huomaamaton – kunnes poistut kuvioista.

Anteeksiantamattominta on itseironian viljely. Poliitikkonainen on yksinomaan tyhmä, jos ei muista hänelle varattua tosikon roolia vaan lankeaa esimerkiksi entiseen ammattiinsa, pieksämään suutaan. Tässä yhteydessä en voi olla viittaamatta legendaariseen avaimenperään, jota ei saanut olla.

Sattui kerran Amerikassa yhdeksänkymmentäluvulla, että eräs filosofian professori vei minut turhien tavaroiden kauppaan. Amerikkalainen huumorintaju on lähes yhtä mautonta kuin omani, joten kuin luonnostaan katseeni jäi harittamaan t-paitaan, jossa luki ”My next husband will be normal”. Ei sittenkään: pyhillä arvoilla ei pelleillä, komensin itseäni. Seuraavaksi katseeni osui avaimenperään, jossa luki ”I may not be brilliant but I have great breasts”.

Paha juttu, mutta täytyy tunnustaa, että se huvitti minua. Olin kolmen lapsen väsynyt kotiäiti, jolla oli tohtoriopinnot kesken, imettänyt vauvojani yhteensä kolme vuotta, ja jotenkin pälkähti päähäni, että tässäpä on kohottava asenne naiselle, joka luovutti kukkeutensa hyvään tarkoitukseen. Ei sorruta huonoon ryhtiin, ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, mitä jäljelle jäi! Ostin avaimenperän taskuuni kannustamaan. Ainoa puolustukseni on, etten tuolloin ollut poliitikko.

Mutta voi harmi. Totuin avaimenperääni, ja se jäi vuosiksi käyttööni. Kun minusta tuli poliitikko, en muistanut koko killutinta vaan annoin sen roikkua mukana. Sehän olisi pitänyt heti vaaliyönä haudata maahan ja vihkiä tuhon omaksi. Julkisuudelle en kuitenkaan perääni esitellyt.

Kerran kuitenkin luin naistenlehden pääkirjoituksesta, ettei sellaista avaimenperää pidä poliitikolla oleman. ”Aika usein poliitikkoja joutuu suojelemaan myös heiltä itseltään. Sen verran naisten välistä solidaarisuutta pitää olla, ettei julkisesti paljasteta esimerkiksi kenen avaimenperässä lukee suunnilleen näin: Maybe I´m a bimbo, but I have good breasts, too”, laverteli päätoimittaja, ja moitiskeli, kuinka poliitikot tuhoavat itse oman uskottavuutensa.

Sellaista naisellista solidaarisuutta ei kukaan kaipaa. Hyväksyn, että poliitikoilta vaaditaan työssä asiallista esiintymistä ja käytöstä. Uskottavuuttakin, jos mielii pitemmälle eteenpäin – ehkä jopa järkeviä elämäntapoja. Mutta miksi painostetaan paskantärkeyteen henkilökohtaisia avaimenperiä myöten? Poliitikon olo käy tukalaksi näillä eväin.

Tukaluus tulee myös siitä, että poliitikko menettää tekijänoikeudet omiin motiiveihinsa. Tultuaan valituksi tehtäväänsä hän haluaa vain ja ainoastaan tulla uudelleen valituksi, tietävät muut. Joku toinen tietää tarkalleen, mistä ainoasta poliitikon sielussa on kysymys, ja muistaa myös kertoa sen.

Olisi hupaisaa, jos samaa matalamielisyyttä sovellettaisiin muihinkin ammattiryhmiin kätilöstä hautausurakoitsijaan. Lääkäri pelasti potilaan turhamaisuuttaan. Tähtitoimittaja yritti tehdä vaikutusta kustantajaan. Professori liehitteli opiskelijoitaan pitämällä hyvän luennon. Gynekologi määräsi hiivalääkkeet edetäkseen uralla.

Mutta pakko myöntää, että onhan politiikalla suuret mahdollisuudet myös pilata sieluja. Ensinnäkin se on ammatti, joka ei tarpeeksi usein tarjoa itsensä unohtamisen terveellisiä hetkiä (juuri nyt olen siitä tunkkainen esimerkki). Toisekseen jokin lahoaminen alkaa, kun alkaa kirjoittaa tai puhua mielessään yleisö, jonka aplodeja odottaa. Ihminen on jo silloin luovuttanut pois jotakin vapaudestaan ja lahjomattomuudestaan – hän on suostunut miellyttäjäksi. Kun tämän huomaa itsestään, tulee pakostakin haikea olo.

Siksi taidan ajatella, että hyvässä poliitikossa on aina jonkinlainen melankolinen sivuväre. Rakenteellinen melankolia nousee siitä tietoisuudesta, että oikein ja fiksusti valituilla sanoilla voisi ostaa tuonkin puolelleen – mutta ei voi kun ei tahdo. Ei tahdo ostaa kaikkien suosiota ja hinnalla millä hyvänsä – mieluummin pitää linjansa, vaikka tappiokseen. Ja jos tästä kuitenkin lipsuu, se vasta surettaakin. Yhtä kaikki: aina tekemässä virheitä.

Share Button

31.elokuu 2008

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: