Ympäristöjärjestöjen ilmastopolitiikka on sarja virhearvioita (Helsingin Sanomat)

thumb___pic001179

Ilmastoa lämmittävät kasvihuonekaasupäästöt kasvavat paljon odotettua voimakkaammin. Kun vielä 1990-luvulla maapallon hiilidioksidipäästöt lisääntyivät reilun prosentin joka vuosi, on vuotuinen kasvutahti ollut 2000-luvulla noin 3,3 prosenttia.

Tuore Nature-tiedelehden artikkeli väittääkin, että Nobel-palkittu YK:n ilmastopaneeli IPCC on aliarvioinut hiilidioksidipäästöjen kasvun. Kansantalouksien hiili-intensiivisyyden on oletettu luontaisesti laskevan, mutta se onkin kääntynyt valitettavaan nousuun.

Ilmastotoimilla on siis kiire. Mutta vähintään yhtä tärkeää on valita oikeat keinot, joilla voidaan parantaa ilmakehän tilaa ja jotka ovat ympäristön kokonaisedun ja kansantalouden kannalta järkeviä.

Päättäjiä, energiantuottajia ja teollisuutta voidaan syystä arvostella näköalattomuudesta ratkaisukeinojen suhteen. Ympäristöjärjestöjä, kuten Greenpeace, WWF, Maan Ystävät ja Suomen luonnonsuojeluliitto, on sen sijaan totuttu pitämään edelläkävijöinä ympäristöasioissa. Koska ympäristöjärjestöjen kannanotoilla on merkittävä vaikutus ilmastopolitiikan sisältöön, on syytä tarkastella myös niiden esittämiä vaihtoehtoja kriittisesti.

Ilmastonmuutoksen torjunnassa ympäristöjärjestöjen suosimat ratkaisukeinot ovat osoittautumassa vanhentuneiksi ja riittämättömiksi – – ja monissa kohdin ympäristön kannalta jopa tuhoisiksi.

Järjestöt ovat esimerkiksi vastustaneet hiiltä sitovien nielujen, kuten trooppisten metsien ja metsitystoimien, mukaan ottamista osaksi Kioton joustomekanismeja, joilla voitaisiin ostaa päästöoikeuksia. Vastustusta on perusteltu päästöjen vähentämisen ensisijaisuudella. Vasta viime vuoden YK:n ilmastokokouksessa Balilla metsäkadon vähentäminen ja metsityshankkeet hyväksyttiin ilmastonmuutoksen hillinnän välineeksi, erityisesti kehitysmaiden vaatimuksesta.

Metsäkadon vähentäminen on eräs tehokkaimmista ilmastonmuutoksen hillitsemisen välineistä, sillä noin viidennes ihmisen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin trooppisten metsien hakkuista. Ympäristöjärjestöjen linjaus paitsi kiihdytti metsäkatoa, oli myös isku kehitysmaille: ne eivät saaneet taloudellista kannustinta suojella metsiään.

Järjestöt vastustivat pitkään myös ilmastonmuutokseen sopeutumista edistäviä toimenpiteitä. Niiden mielestä ilmastonmuutokseen ei tule sopeutua, vaan se tulee estää.

Vasta vähitellen ympäristöjärjestöt ovat itse alkaneet sopeutua ajatukseen siitä, ettei ilmastonmuutosta voi enää estää kokonaan, vaan siihen varautuminen on välttämätön täydentävä politiikan keino. Tarvitaan molempia: päästöjen vähentämistä tulevien sukupolvien vuoksi ja muutokseen sopeutumista nykyisten vuoksi. Ihanteista kumpuava dogmaattisuus on jo nyt maksanut paljon ihmishenkiä, etenkin köyhistä köyhimmissä maissa.

Vastaavaa dogmaattisuutta esiintyy ympäristöjärjestöjen kannanotoissa yleisemminkin.

Jätteiden energiakäyttöä vastustetaan, koska sen katsotaan vievän pohjaa jätteen synnyn ehkäisyltä. Ydinenergiaa ja fuusiovoiman kehittämistä vieroksutaan, koska niiden ajatellaan lisäävän energiankulutusta ja hidastavan uusiutuvien energiamuotojen kehitystä.

Ympäristöjärjestöt ehtivät ajaa pitkään peltoenergian ja biopolttoaineiden lisäämistä. Se näkyy vielä vuonna 2006 laaditussa kannanotossa Ilmastotavoite 2050: polkuja vähäpäästöiseen yhteiskuntaan. Syntyneen biopolttoainebuumin varjopuoli on kuitenkin karu, ja jälleen kerran uhreina ovat maapallon köyhimmät: monien perusruoka-aineiden maailmanmarkkinahinnat ovat kohonneet pilviin kolmen viime vuoden aikana – paljolti juuri biopolttoainekysynnän seurauksena.

Science-lehdessä julkaistu tuore artikkeli kertoo, kuinka peltoenergian tuotantoon liittyvät maankäyttömuutokset ovat aiheuttaneet maailmanlaajuisen ”hiilivelan”,  jonka takaisinmaksuun kuluu pahimmillaan yli 400 vuotta.

Ympäristöjärjestöjen nyt esittämä huoli biopolttoaineiden kestävyydestä ja erityisesti kasvavan palmuöljytuotannon ympäristöhaitoista tulee valitettavan myöhässä.

Virheiden lista jatkuu. Kritiikitön suhtautuminen uusiutuvien energialähteiden lisäämisvelvoitteeseen tiukassa aikataulussa voi ajaa Suomen ja koko Euroopan laajamittaiseen puunpolttoon, jonka ympäristövaikutukset voivat olla ekologisesti arvaamattomia. Oman haitallisen lisänsä tuovat hajautetusta poltosta syntyvät pienhiukkaset, jotka lisäävät tuntuvasti jo nyt merkittävää hiukkaskuolemien määrää Euroopassa.

Puubiomassan osuutta energiatuotannossamme on toki mahdollista reilusti nostaa, mutta ympäristöjärjestöiltä odottaisi kannanottoja myös savotan riskeistä metsien hyvinvoinnille. Euroopan puun kulutus uhkaa bioenergiatavoitteiden takia kasvaa yli 453 miljoonaa kuutiometriä vuoteen 2020 – yli kahdeksan kertaa enemmän kuin Suomen metsien vuotuiset hakkuut.

Olisi lyhytnäköistä ajautua uusiutuvien edistämisessä peruuttamattomiin ympäristö- ja maisemamuutoksiin, kun teknologia tarjoaa lähivuosina ekologisesti pehmeämpiä ja kestävämpiä ratkaisuja.

Siksi kummastuttaakin, että järjestöt ovat suhtautuneet vähintään nuivasti uusien teknologioiden, kuten fuusiovoiman, polttokennoteknologian, vetytalouden ja puhtaan hiilen tekniikan, kehittämiseen. Pitkällä aikajänteellä juuri tällaiset energiajärjestelmät ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Hiilidioksidin talteenottoa ja varastointia on välttämätöntä kehittää, sillä energiasta tuotetaan ennusteiden mukaan yli kaksi kolmasosaa fossiilisilla energialähteillä vielä vuosisadan puolivälissä. Euroopassakin uusia hiilivoimaloita pystytetään runsaasti, etenkin tuulivoimaa suosivissa maissa.

Puhtaan hiilen välttämättömyys konkretisoituu Kiinassa. Sen energiatuotanto nojaa hiileen ja sen päästöjen ennustetaan nykyvauhdilla olevan vuonna 2030 yhtä suuret kuin koko maailman päästöt nyt.

Kaikkien ilmasto- ja energiaselvitysten mukaan teknologian haasteet ovat paljon mittavammat kuin on osattu ajatella: uusien energiaratkaisujen kehittämiseen tarvitaan voimavaroja monen Marshall-avun verran. Nopeaa muutosta päästöttömään yhteiskuntaan ei voida saavuttaa byrokraattisilla säätelykeinoilla.

Energiaa on säästettävä, sen käyttöä tehostettava ja uusiutuvien osuutta lisättävä, mutta lisäksi tarvitaan päästötöntä hiilivoimaa, modernia ydinvoimaa sekä ennen kaikkea uusien energialähteiden kehittämistä. Tärkeää on myös edistää hiilidioksidia sitovien trooppisten metsien hyvinvointia.

Järjestöt voisivat aktiivisesti ajaa näitä vaihtoehtoja sen sijaan, että ne ovat nyt edistämässä toimenpiteitä, jotka voivat johtaa ympäristön ja luonnonmaisemien peruuttamattomaan hävitykseen. Päästöjen valtaisan kasvun keskellä ympäristöjärjestöt ovat kuin Titanicin messipoikia, joita huolestuttaa enemmän kannen puhtaus kuin lähestyvä jäävuori.

Ympäristöjärjestöjen rooli vaatisi kaikkiaan selkiyttämistä. Sen sijaan että niitä kuunneltaisiin mielipidejärjestöinä, niille tarjotaan usein asiantuntijaroolia. Tämän näyttävät media ja päättäjät hyväksyneen itsestäänselvyytenä. Ongelmien tunnistamisesta ja paikallistamisesta ei vielä kuitenkaan loogisesti seuraa pätevyys niiden ratkaisussa.

Atte Korhola
Eija-Riitta Korhola

Atte Korhola on ympäristönmuutoksen professori Helsingin yliopistossa. Eija-Riitta Korhola on Euroopan parlamentin ympäristö- ja ilmastonmuutosvaliokuntien jäsen.

Share Button

07.kesäkuu 2008

21:00

1 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: Miksi ajattelen väärin | Eija-Riitta Korhola | Blogit | Iltalehti.fi

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: