Straniuksen kanssa tikkaa heittämässä

Tänään oli vilkas mediapäivä. Ensin heitin tikkaa Ilta-Sanomien tikkakisassa, tyylilleni uskollisen huonosti. Lounaalla tapasin mainostoimistoalalla olevan ystäväni, jolta kyselin, mitä hän tekisi minun sijassani, jos olisi poliitikko. Hän oli aiemmin moittinut kitsasteluani lehtijuttujen kanssa. Myönnän, etten kovin mielelläni antaisi haastatteluja, kirjoittaisin mieluummin vain kolumneja ja artikkeleita itse. Hän ymmärsi mutta ei silti jakanut ymmärrystään asenteelleni – meiningin pitää muuttua, jos politiikassa aikoo jatkaa. Kerroin, että hänen neuvostaan olen nyt tehnyt pari myönnytystä: olin juuri menossa tunnustamaan Me Naiset-lehdelle, mistä otan virtaa arkeen. Molemmissa jutuissa täyttyi silti kriteerini: sen pitäisi tangeerata työtä. Näin kävikin.

Tikkakisassa kisailin Leo Straniuksen kanssa – osuimme jo alkuviikosta samaan ohjelmaan radiossa, minä puhelimitse Brysselistä. Nyt näin itse tuon nuorukaisen, joka ennen vaikutti Maan Ystävissä, nykyään Luonto-Liitossa. Meitä yhdistää se, että teemme molemmat väitöskirjaa ilmastopolitiikasta. Nyt meitä usutettiin toistemme kimppuun Helsingin Sanomien artikkelimme johdosta, jonka kirjoitin Atte Korholan kanssa.

Stranius kysyi, miksi kannatan turpeen energiakäyttöä, jos vastustan hiilidioksidipäästöjen lisäämistä. Kysymys on ihan hyvä. Turpeestahan tulee jopa hiukan enemmän päästöjä kuin kivihiilestä – vain puu päästelee pahemmin. Tätä Stranius ei uskonut. Selitin että nyt tarkoitan kattilan suusta tulevaa hiilidioksidia, vaikka ymmärrän, että se lasketaankin nollaksi. Stranius ei sittenkään uskonut lukujani. Pyysin häntä tarkistamaan asian alan tiedemiehiltä.

Jos puuta ja turvetta poltetaan rinnakkaisissa polttokattiloissa ja molempien päästöt mitataan putken päästä, puun CO2-luku on 109,6 g/Mj, turpeen luku on 106 g/Mj. Molemmissa tapauksissa hiilidioksidi on hiilidioksidia, eivätkä yhteyttävät kasvit "haista" niitä erilleen. Ero onkin siinä, miten asiat on jo sovittu. Kioton sopimus antaa anteeksi hiilidioksidipäästöt, jos ne tulevat jonkin elollisen, orgaanisen aineen polttamisesta. Taustaoletus on, että kun aine kuitenkin joskus lahoaa, se päästää hiilidioksidia, joten on samantekevää, jos tämä tehdään polttamalla.

Tuotakin logiikkaa voisi silti tarkastella kriittisesti, jos haluaisi. Parisen vuotta sitten Nature-lehti julkaisi tutkimuksen, jonka mukaan metsät kasvuvaiheessa erittävät runsaasti metaania; näin ollen runsas metsittäminen energiakäyttöön ja luontaisten prosessien kiihdyttäminen lisää luonnollisesti päästöjä. Luonto ei ehdi yhteyttää sitä hurjaa määrää hiilidioksidia, joka jo nykyisellään ilmakehään syydetään. Normaalisti puu- ja kasviaines hajoaisi hyvin hitaasti maaperään ja muuttuisi aikojen kuluessa kiinteäksi hiileksi.

Jos kuitenkin lähdetään siitä, että runsaasti hiilidioksidipäästöjä aiheuttava puu ei niitä laskennallisesti päästäkään, kun sen elinkaari otetaan huomioon, on vähintäänkin reilua ottaa turvesuo kokonaisuutena vastaavaan elinkaaritarkasteluun.

Jos korjuu kohdennetaan tietynlaisiin soihin, kasvihuonetase jopa paranee, ja silloin tehdyt toimet hyvittävät turpeen poltossa syntyneet päästöt. Korjuu tulisikin kohdistaa suopelloille, maatalouteen muutetuille suopohjille tai epäonnistuneille metsäojitetuille soille. Juuri nämä kohteet ovat kasvihuonepäästöjen kannalta ongelmallisia: yhtäältä niistä vapautuu metaania ja typpioksiduulia, toisaalta niiden kasvillisuuteen sitoutuu hiiltä vain vähän. Koskemattomiin luonnontilaisiin soihin en soisi kajottavan.

Tähän olen perustanut sallivuuteni turpeen suhteen, toki rajallisessa määrin. Se myös tukee puunpolttoa, koska turve neutraloi puun palamistulosta ja estää kattilakorroosiota. Yhdistetyssä sähkön ja lämmöntuotannossa on ihan perusteltua käyttää näitä, ja vaikka molempien, sekä puun että turpeen synti on runsaat hiukkaspäästöt, niitä saadaan isoissa voimaloissa aika hyvin kuriin.

Ajatus uusiutuvuudesta turpeen vuotuisen kasvun osalta on kestävän kehityksen mukainen: korjataan korot mutta ei kajota pääomaan. Arvokasta suoluontoa on suojeltava, ja koskemattomat suot ovat aarre, joka on säilytettävä tuleville polville. Turpeen korjuu Suomessa onkin ollut noin puolet vuotuisen kasvun määrästä.

Suomessa turvetuotannon piirissä on vain noin 0.5 % maamme soista ja koko pohjoisella havumetsävyöhykkeellä vain noin 0.1 % suoalasta. Energianlähteenä turve on silti meille arvokas varanto, myös aluepoliittisista syistä. Se on meidän öljymme.

Joidenkin ympäristöjärjestöjen suhtautumisessa turpeeseen huomiota kiinnittää sen tarkoitushakuisuus. Suhteellisesti vähäisestä turpeenkorjuusta on nostettu suhteettoman suuri meteli. Toisaalta, kun ydinvoimaa piti vastustaa, silloin turvekin kelpasi: ympäristöjärjestöjen KIO* -energiaskenaariossa turpeen osuutta oli kasvatettu jopa hallituksen esitystä korkeammaksi. Siihen kääntötakkiin harva kiinnitti huomiota kevään 2002 ydinvoimakeskustelussa.

Mutta kaiken kaikkiaan, varovainen bioenergian polton kanssa kannattaa ollakin, kuten maanantain blogini varoittelee. Ilmatieteen laitoksen professori Petteri Taalaskin varoitti taannoin, että ilmastotalkoot lisäävät hiukkaskuolemia.

Ps. Olen muuten sitä mieltä, että Maalla pitäisi olla oikeus valita omat Ystävänsä.

thumb___pic001190

Illalla olin jo maalla – pioni oli kukassaan.

Share Button

26.kesäkuu 2008

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: