Stern, Science ja Nature

Tänään julkistettiin uutinen, jonka mukaan Nicholas Stern on sanonut vähätelleensä ilmastonmuutoksen uhkaa vuonna 2006 laatimassaan raportissa. Stern sanoo uusimpien tutkimustulosten osoittavan sen.

Uutta tutkimusta onkin tullut varsin paljon. Stern viittasi valtamerten hiilensitomiskykyihin, jotlka ovat osoittautumassa odotettua heikommiksi. Hän saattoi viitata myös Kiinan lukuihin. Alkuvuodesta ilmestyi tiedelehti Sciencessä artikkeli, jonka mukaan Vuonna 2030 Kiinan päästöt tulevat olemaan nykyisellä kasvuvauhdilla yhtä suuret kuin koko maailman päästöt nyt (8 GtC/v).

Enkä yllättyisi vaikka Stern viittaisi vieläkin tuoreempaan tukimukseen, samaan Naturen artikkeliin, johon eilen viittasin blogissani. Itse kuulin siitä viime viikolla, kun tapasin Brysselissä ilmastopolitiikkaa tutkivan professori Gwyn Prinsin London School of Economicsista. Hän lykkäsi käteeni Naturen artikkelin ja oman kommenttinsa siitä. Prinsin viesti oli, että nyt olisi seurattava Japanin mallia ilmastonmuutospolitiikan radikaalissa uudelleenajattelussa.

Prinsin mukaan Nature-artikkelin pitäisi jo ravistella varmuutta Kioton sopimuksen lähestymistavan mielekkyydestä. Olen samaa mieltä Sternin kanssa siitä, että USA:n pitäisi leikata päästöjään 90 %, mutta Kioto-teitse se ei koskaan onnistu.

Roger Pielke, Tom Wigley ja Christopher Green, Nature-artikkelin kirjoittajat, korostavat että on jopa kiireellisempää kuin luulimme hylätä epäonnistunut Kioton strategia ja siirtyä nopeasti suunnitelmiin, jotka oikeasti vähentäisivät hiilidioksidipäästöjä. Toimivan strategian tulee käsittää myös Kiina ja Intia; Kioto ei näin tehnyt. Niiden teollistuessa nopeasti hiilidioksidipäästöt ovat jyrkässä nousussa, Kiinan tapauksessa jopa 13% vuosivauhdilla vuodesta 2000 vuoteen 2010.

Nature -lehden artikkeli on otsikoitu "Dangerous assumptions", vaaralliset oletukset. Kaikkein vaarallisin ennakko-oletus on kaikkiin YK:n ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemiin skenaarioihin sisäänrakennettu ajatus hiili-intensiteetin jatkuvasta laskusta. Se harhaanjohtaa meitä päästöhaasteiden suuruudesta ja kattavuudesta. Naturen artikkeli osoittaa, että haaste on vähintään kaksinkertainen ihmisten uskomuksiin nähden.

IPCC on olettanut, että noin kolme neljäsosaa vaadituista päästövähennyksistä hiilidioksidipäästöjen tasaamiseksi hoituu itsestään. Se saapuisi kuin ilmaiseksi teollisuusmaiden trendin mukana, jossa alun kasvun jälkeen energiaintensiivisten teollisuusmaiden päästöt kääntyvät jatkuvaan ja vaikuttavaan laskuun. Syynä on hiili-intensiteetti.

Hiili-intensiteetti tai energiaintensiteetti (energy intensity) on funktio, joka näyttää tuotantoyksikön energiamäärän, joka sen tuottamiseen tarvitaan. Viime aikoihin saakka vanhoista teollisuuteen perustuvista talouksista on tullut vähemmän energiaintensiivisiä. Paremman tehokkuuden kautta ne ovat tarvinneet yhä vähemmän energiayksiköitä. Japani on tässä suhteessa maailman johdossa.

Edellä mainittu kaava ei globaalisti enää pädekään. Pääosin Intian ja Kiinan nopean teollisuuskasvun myötä viime vuosina energiaintensiivisyys on tasaantunut tai kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. Globaalitalous ei enää tuota vähemmän, vaan yhä enemmän hiilidioksidipäästöjä. Prinsin mukaan IPCC:n asiantuntijat kyllä tiedostivat tämän faktan, mutta sitä ei huomioitu tai mainittu poliittisesti kiistellyssä IPCC:n paperissa "Summary for Policymakers”, jota lukevat enimmäkseen poliitikot ja journalistit. Jos hiilestä riisuutuminen (decarbonisation) ei ole luonteva vaihtoehto, haaste siirtyä vikkelästi tehokkaaseen ja radikaalisti erilaiseen ilmastopolitiikkaan on yhä suurempi.

Mitä tehokas ilmastopolitiikka sitten tekisi? Se särkisi yhteyden köyhyyden vähentämisen ja hiilidioksidipäästöjen välillä. Se tunnustaisi, että kehitysmaiden tarvitsee kuluttaa, ja ne tulevat kuluttamaan, yhä enemmän energiaa. Se ymmärtäisi ja myöntäisi, että ihmisten luomien hiilidioksidipäästöjen kontrolloiminen sitovien päästötavoitteiden, keinotekoisten päästökauppamarkkinoiden ja epärehellisen kompensaatiokaupan avulla, kuten Kioton sopimus tekee, ei ole toiminut eikä koskaan tule toimimaan.

Tehokas politiikka kääntyisi panosten puolelle ja keskittyisi tuotantoon ja energian käytön radikaaleihin parannuksiin. Prinsin mukaan sen tulisi keskittyä ensin eniten energiaa kuluttaviin sektoreihin: sähkön-, rakennusmateriaalien, sementin- ja metallin tuotantoon. Ne sektorit, joita länsimainen ympäristöliike on perinteisesti eniten kritisoinut, kuten tie- ja lentoliikenne, tulisi olla alempana listalla. Vaikka kaikki autoliikenne lopetettaisiin USA:ssa, poistaisi se vain vajaa 6% hiilidioksidipäästöistä. Sen sijaan energiateknologiatutkimukseen ja tuon teknologian kehittämiseen tulisi panostaa enemmän ja osoittaa suurempaa sitoutumista.

Ehkäpä näin tapahtuukin. Balin ilmastokokouksessa tuotiin esiin voimakas tarve muuttaa ilmastopolitiikan ajattelumallia perusteellisesti. USA ei jäänyt tavoitteessaan yksin.

Tulevaisuuden ajattelumalli voi muistuttaa hyvin paljon Japanin olemassa olevaa linjaa. Muiden Tyynenmeren valtioiden tukemana se johtaa tietä muutokseen, joka korostaa energiaintensiteetin radikaaleja parannuksia. Tämä keskittyy ensisijaisesti energiaintensiivisemmille sektoreille, sisältäen kunnianhimoisen suunnitelman teknologian tutkimiselle ja kehittämiselle ja sen hyödyntämisen myös Kiinassa ja Intiassa, vähentäen siellä hiilenpolton vaikutuksia, joka on väistämätön kuvio seuraavat 30 vuotta.

Tämä strategia tulee olemaan pääaihe heinäkuun G8 -kokouksessa Hokkaidossa. Nature-lehden analyysien tärkeys on siinä, että ne antavat ilmastopolitiikan vakavasti ottavalle syitä ymmärtää ja seurata Japanin linjaa; matkustaa tuo vaikea mutta tarpeellinen tie Kiotosta Hokkaidoon, Prins totesi.

Lähteet:
Nature, vol 452 3.April 2008: Dangerous assumptions
The Guardian, 4 April: Gwyn Prins, The road from Kyoto

Share Button

15.huhtikuu 2008

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: