Osanotto Jokelan koulun joukkomurhan uhrien omaisille

Jokelan koulun tapahtumat tänään ovat järkyttäneet meitä syvältä. Haluan ilmaista osanottoni uhrien omaisten suureen menetykseen ja murheeseen sekä toivoa voimia ja lohdutusta kaikille, joita tragedia on koskettanut.

Samalla haluan raskain mielin kysyä, mikä meitä ja rakasta isänmaatamme vaivaa. Mitä meille on tapahtunut ja voimmeko muuttaa suuntaa? Sitä pohdin allaolevassa kolumnissa.

Eija-Riitta Korhola

Surun jakamisen aika

Kulunut viikko on järkyttänyt suomalaista perusturvallisuutta voimakkaasti, ja tapahtumat Jokelan koulussa jäävät historiaan merkkipaaluksi uudesta, kovemmasta ajasta. Jo seuraavana päivänä internetistä löytyi yhteisö, joka ymmärsi ja ihannoi nuoren, filosofiseen ajatteluun suuntautuneen tappajan tekoa ja vakaumusta, jonka mukaan ihmiskunta on yliarvostettu.

Presidentti Tarja Halonen on kehottanut suomalaisia keskustelemaan surusta ja jakamaan sen. Hän totesi, että analysoinnin aika tulee vasta myöhemmin, nyt on aika puhua ja surra.

Se oli sydämen viisautta presidentiltämme. Puhuttava on, mutta on syytä varoa hätäisiä johtopäätöksiä. Nyt tarvitaan erityistä tarkkaavaisuutta ja puolueettomuutta lähdettäessä tulkitsemaan tapahtuneen syitä. Yhden hätiköidyn selityksen antaminen olisi se vaarallisin vaihtoehto. Luultavasti kyse on monen kasautuneen tekijän summasta, jossa yksinäisyyttä ja sivuutetuksi tulemistakaan ei voi sulkea pois.

Yhtä kaikki, en voi olla liittämättä tapahtunutta erääseen tarinaan, jonka luin vuosia sitten. Pikku-uutinen sanomalehtipalstalla on palannut toistuvasti mieleen, ja lopulta siitä on tullut kuva yhteiskunnastamme.

Lehtijuttu kertoi brittipariskunnan kolmesta lapsesta, jotka kaikki kärsivät erikoisesta perinnöllisestä sairaudesta. Kumpikin vanhemmista oli terve, mutta he olivat molemmat tietämättään kantaneet samaa harvinaista geeniä. Kun nämä geenit kohtasivat, syntyi lapsia, jotka eivät tunteneet kipua.

Yhden typerän blondisekunnin ajan ehdin ajatella, miten miellyttävä olisi sairaus, joka vapauttaisi kaikesta kivusta. Saman tien tajusin. Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Päinvastoin: se altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.

Kyky tuntea kipua osoittautuikin ratkaisevan arvokkaaksi ominaisuudeksi, joka varjelee ja pitää hengissä.

Miten tämä liittyy yhteiskuntaan? Normaalilla ihmisellä lienee fyysisen kipuaistin rinnalla samantapainen varoittava ilmiö, henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi, kolmas moraaliseksi vaistoksi. Joka tapauksessa moraalisen kivuntunteen idea on sama: kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista. Selvää on, että yhteisön moraalikasvatuksen tärkein tavoite olisi tuottaa jäsenissään tätä kipuaistia; tietoisuutta sellaisista rajoista, joita ei tule ylittää.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kansakunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kivuntunne kadota ja turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki. Silloin kuka tahansa on hengenvaarassa.

Jokainen meistä osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät.

Mutta vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. Ei ollut sattuma, millaiseen yhteiskuntaan liberalismi ja sen arvomaailma juurtui: taustalla oli varsin yhtenäinen kulttuuripiiri, jossa luovuttamattomalla ihmisarvolla oli keskeinen rooli. On siksi syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sellaista enää kukaan?

Askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta äärimmäisen valvottuun on lopulta tavattoman lyhyt. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, ennen pitkää ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta.

Politiikkaan tämä liittyy aivan olennaisesti. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei auta, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Sitä vuotoa ei voi korjata kuin sisältä päin, ja sinne sisälle poliitikoilla on taas hyvin vähän asiaa. Mutta sen voisimme reilusti tunnustaa ääneen, etteivät pelkät raamit riitä.

Suomi ja suomalaiset tarvitsevat omantunnon ääntä yhä edelleen. Omantunnon tulisi huomauttaa meille tason laskusta, jonka olemme sallineet: arvostelukyvyn heikkenemisestä, rajattomasta hävyttömyydestä, vastuuttomuudesta. Kuten Esa Saarinen taannoin julisti, rakkaus, joka ei tiedä vastuutaan, on yhteiskunnan mikrotason järisyttävin tuhovoima.

Hämeen Sanomat 11.11.07

Share Button

06.marraskuu 2007

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: