Nature antoi Kiotolle kovanpuoleisen tällin

Ilmastopolitiikka tarvitsee Kioton sopimuksen umpeuduttua vuonna 2012 radikaalia uudelleenarviointia, julistaa tiukka artikkeli lokakuun Nature-lehdessä.

Olen otettu! Vihdoinkin sain ymmärtäjiä kritiikilleni, joka liian usein on tulkittu niin, etten ota ilmastonmuutosta vakavasti. Päinvastoin: taidan ottaa sen vakavammin kuin ne, jotka vannovat tehottoman Kioton nimiin. Gwyn Prins London School of Economicsista ja Steve Rayner Oxfordin yliopiston Tiede ja yhteiskunta –instituutista valittavat artikkelissaan hekin, että Kiotosta tuli poliittisen korrektiuden lakmus-testi, jonka perusteella ilmastonmuutoksesta huolestuneita mutta ylhäältä alaspäin ponnistavaan malliin skeptisesti suhtautuvia varoitettiin ankarasti, että ”Kioto on ainoa peli, jota kaupungissa pelataan”.

Olen tätä kyllä ihmetellytkin. Miksei Kiotoa saa arvostella ilman että saa harhaoppisen leiman? Jos päästöjen vähennysrintama Kioton avulla kattaa vain 25 %, ja parhaimmillaankin vain 50 %, jos USA ja Australia tulisivat mukaan, mikä on siinä, ettei tätä saisi sanoa ääneen? Siis sanoa ääneen, ilman että tulee leimatuksi ”ilmastopolitiikan jarrunaiseksi”, kuten mm. Heidi Hautala ja Satu Hassi ovat kohdallani tehneet?

Valitettavasti olen kiusattu ajattelemaan, että on kyse poliittisesta ylpeydestä. Kun tuo epäonninen sopimus vihdoin astui voimaan, ei haluttu nähdä virheitä siinä, minkä eteen oli nähty vuosien ajan vaivaa.

Ymmärrän, kyllä minuakin harmittaisi. Giddensiläisittäin, maailmahan karkasi käsistä, luiskahti Kioton sopimuksen alta kun kehitysmaiden päästöt lähtivät eksponentiaaliseen kasvuun. Se muutti koko Kioton konseptin tehottomaksi. Mutta nyt panokset ovat liian kovat ja poliittinen ylpeys maksaa liikaa. Kioton heikkoudet tulisi analysoida, kun teemme uutta sopimusta.

Kioto on epäonnistunut paitsi päästöjen vähentämisessä, se on hyydyttänyt keskustelun vaihtoehdoista. Seuraava kierros kaipaisi jo uusien lähestymistapojen avaamista, ei sulkemista, kuten Kioto tekee.

Prins ja Rayner toteavat Kioton olleen alun alkaen vääränlainen työkalu ilmastomuutoksen torjumiseen. Ongelma oli, että sopimuksen arkkitehdit lainasivat sen olemassa olevista esikuvista, freoneja rajoittavasta otsonikerrosta koskevasta sopimuksesta, rikkipäästöjä rajoittavasta happosateita koskevasta sopimuksesta sekä ydinaseita rajoittavasta sopimuksesta. Oletettiin että hiilidioksiditonneja voitaisiin kohdella kuin ydinasevarastoja, joita vähennettiin tietyllä aikataululla suunnitellun kaavan mukaan. Mutta ilmastomuutosongelma on niin paljon monimutkaisempi, ettei se toimi näin, sanovat kirjoittajat.

Koska ilmastomuutos on mutkikas ja monisyinen prosessi, siihen on turha etsiä elegantin simppeliä sopimusta pohjaksi. Kirjoittajat kuvaavat samaa ilmiötä, johon itsekin olen monesti puuttunut, Kioton sopimuksen aiheuttamiin porsaanreikiin, jotka itse asiassa pahentavat tilannetta, kun taloudellista hyötyä napataan ilman aitoja päästövähennyksiä.

Nykytrendeillä maailma jatkaa hiili-intensiivisen infrastruktuurin rakentamista seuraavat kaksikymmentä vuotta. Tuloksena on hiilivoimaloita, jotka toimivat 50 vuotta. Kiina on kuvaava esimerkki: siellä avataan kaksi 500 MW voimalaa viikottain (olen törmännyt moniinkin eri lukuihin, mutta tämä on tietääkseni lähimpänä totuutta).

Mikä sitten vaihtoehdoksi? Prinsin ja Raynerin mukaan ratkaisun täytyy koostua ainakin seuraavista elementeistä.

Ensinnäkin päästövähennykset täytyy keskittää suurimpiin päästäjiin, kuten USA:n aloite koota yhteen 16 eniten saastuttavaa osapuolta osoitti. Vähemmän kuin 20 maata vastaavat 80 prosentista päästöjä, siksi toimet pitää kohdistaa niihin.

Toiseksi, aitojen päästömarkkinoiden pitää toimia alhaalta ylös, ei toisin päin. Päästöoikeuksien kaupalle tulee saada aito markkinahinta. Minä lisäisin tähän se, että toimiakseen kunnolla järjestelmän tulisi olla globaali. Mutta samaahan miehet edellisellä pointillaan sopimuksen kattavuudesta jo edellyttävät.

Kolmanneksi, julkista rahaa pitäisi laittaa energia-alan tutkimukseen ja kehitykseen asetutkimuksen lailla – USA:n tapauksessa se merkitsisi 80 miljardia dollaria vuodessa. Silloin maailman hiilestä irrottautuminen voisi olla realismia.

Neljänneksi, sopeuttamistoimia tulisi lisätä. Kirjoittajien mukaan adaptaatiosta, sopeutustoimista, puhujia syytettiin liian kauan petoksellisuudesta – aivan kuin puhe sopeutumisesta merkitsisi luopumista päästöjen vähentämisestä. Näinhän Suomessakin vihreät tekivät: adaptaatiopuheet nähtiin luovuttamisena ongelman edessä. Vaikka nyt sana lakkaa olemasta tabu, käytännön toimet ovat jääneet heikoiksi, ja edelleen jotkut ilmastoaktivistit ajattelevat että päästöjen vähentämisellä olisi moraalinen ja eettinen prioriteetti. Nykyisillä leikkauksilla helpotetaan kuitenkin vasta tulevien sukupolvien osaa kun taas sopeutustoimilla autetaan nykyistä ihmiskuntaa, etenkin köyhimpiä – siksi molempia tarvitaan yhtä aikaa.

Viidenneksi, kirjoittajat ennustavat Kioton raunioista nousevan eräänlaisen globaalin federalismin, joka mahdollistaa valtioita joustavammat ja paikalliset olosuhteet huomioon ottavammat ilmastotoimet.

Kiinnostava artikkeli kaiken kaikkiaan, ja fiksusti ajoitettu Balin ilmastokokousta silmälläpitäen. Kuukauden päästä tiedämme jo enemmän: jumittiko Kioto yhä keskustelua vaihtoehdoista vai nytkähtikö maailma eteenpäin.

Share Button

21.marraskuu 2007

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: