Kauniita, rohkeita ja paikkansa tunteviaLiike (Lahti-liite Kauppalehti Option välissä)

Miten muuten kuin hellyydellä voisi muistella kotikaupunkiaan? Ensirakastuminen kuusikymmentäluvun alussa Kiveriössä (nelivuotiaana ihailin parvekkeelta Tikkasen Aria ja päätin naida sen komistuksen), maailman kaunein kansakoulunopettaja (Marja Korppi, siihen asti kunnes herra Mäkeläkin sen tajusi), kesät uimarannalla isoveljien häikäiseviä tyttöystäviä vakoilemassa (Mukkulan kartanonseutu kodin vieressä), poikaystävä joka oli niin kaunis, että luulin häntä ensin tytöksi (harvoja ihmisiä, joita ehdin kadehtia), valkolakki poikajoukon keskellä (poikalyseo), häät sen kauniin poikaystävän kanssa (Joutjärven kirkko).

Lahti oli ihana kaupunki. Jos ei häikäisevän kaunis, niin ainakin kätevä kooltaan: siellä oli kaikkea eikä mikään ollut koskaan liian kaukana. Vasta myöhemmin, kun Vesijärven satama-alue Sibeliustaloineen valmistui, näin kaupunkini estetiikan: mikä sittenkin soma helmi vesireitillä.

Kävin melkein poikakoulua; kuuluin Lahden Lyseon lukion neljän ensimmäisen naisylioppilaan joukkoon, ja mielelläni kuvittelen, ettei muutama naisenalku vielä pystynyt turmelemaan poikakoulun aitoa tunnelmaa. Haluaisin myös uskoa, että me saimme autenttisen mahdollisuuden katsella miehenelämää melkein huomaamatta, kuin kärpäsenä katossa. Mutta tietenkään se ei ole kokonaan totta.

Kaikki tytöt eivät poikakoulun autenttisuutta kestäneet. Lukion alkaessa ensimmäisellä viikolla meitä oli viisitoista uutta tulokasta. Viikkoa myöhemmin jo yli puolet oli lähtenyt.

Minulle ei tullut mieleenkään karata pois poikajoukosta. Eräs heistä oli jo vuotta aiemmin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun seisoin pakkaspäivänä poikalyseon edessä liikennevaloissa. Takaani kuului raskasta kiroilua, käännyin, ja muutamaa vuotta vanhempi lyseolainen kumartuu jalkoihini ja pyyhkii hanskallaan farkunlahjettani selittäen, ettei hänen ollut tarkoitus sylkäistä sääreeni. Olin niin hämmentynyt, etten valitettavasti muista räkijästä juuri mitään – paitsi sen olennaisen: minulle hän oli sankari ja herrasmies, kaiken miehekkään vastuun ruumiillistuma. Yhtä hyvinhän hän olisi voinut muina miehinä jättää asian sikseen, ja minä olisin jatkanut matkaa pakkasen jäädyttäessä limaa lahkeessani.

Halusin tuollaiseen kouluun –- siellä kasvatettiin omantunnon miehiä.

Tämän tapahtuman herättämällä hellyydellä tulkitsin myöhemmin suurinta osaa poikakoulun arjesta; uskoni syvällä piilevään herrasmieheyteen oli luja. Karu kielenkäyttökään ei järkyttänyt liikaa, ja siellä pärjätäkseni opin jotain karkeuksia itsekin. Kaikkea en silti oppinut: koko lukioajan minulla oli lempinimi, jota olin hymyillen kantanut. Vasta vuosia myöhemmin punastuin postuumisti lukiessani yliopiston kirjastossa slangisanakirjaa.

Lahti oli seitsemänkymmentäluvulla kahtiajakautuneen nuorison kaupunki. Roku tai poppari, muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan ollut –- joitakin teryleeneissään kulkevia kummajaisia lukuun ottamatta. Popparin osa lankesi lähes luonnostaan oppikoulunuorisolle, kun taas kansalaiskoulun ja amiksen valinneet kulkivat polvesta alaspäin voimakkaasti levenevissä rokuhousuissa. Omat Beaversini olivat puolestaan niin tiukat, että ne sai päälleen vain makuuasennossa ja märkänä.

Tarkkana piti olla roolinsa kanssa muutenkin -– sopivaisuuden rajoja ei saanut ylittää. Muistan kun ihmettelimme koulukaveria, joka väänsi amerikanenglantia, vaikkei edes ollut käynyt maassa! Vain se, joka oli ollut oikeasti sillä mantereella vaihto-oppilaana tai sukuloimassa, sai sosiaalisen oikeuden mongertaa uskottavasti. Toisten oli paras tyytyä tankeroon, muu olisi ollut röyhkeää ja noloa yhtä aikaa. Jos joku siis ihmettelee meidän sukupolvemme joskin virheetöntä mutta uskollisen suomalaisesti äännettyä englantia, kyseessä ei toki ole kielikorvan puute vaan hyvin sisäistetty sosiaalisten sääntöjen taju.

En tiedä onnistuuko kukaan koskaan separoimaan ja uuttamaan tunnetusti valloittavan lahtelaisuuden syvintä olemusta, mutta jos niin käy, veikkaan että se ei tyhjenny bisnekseen. Hyppyrien juurella kasvoi estetiikannälkäisiä ja ujonrohkeita ihmisiä.

Share Button

11.marraskuu 2007

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: