Artikla 301 taas kerran

Turkki pysyy asialistallamme tiiviisti. Ensi viikolla käsittelemme täysistunnossa Turkki-aiheista mietintöä, ja seuraavalla viikolla menen itsekin Ankaraan. Olen pohtinut paljon kuumaa kiistakysymystä siitä, pitääkö Turkin tunnustaa armenialaisten kansanmurha.

Kun äskettäin oli Turkissa, eräs hallituksen virkamies murisi minulle aiheesta. Hän koki että Turkkia lähestulkoon nöyryytetään näillä menneisyyttä koskevilla vaatimuksilla ja pidetään erityistarkastelussa. Vastasin hänelle, ettei kannattaisi loukkaantua – se ei ole erityisesti suunnattu Turkkia vastaan, kysymys on EU:n tavasta tehdä tiliä menneisyyden kanssa. Muistelin hänelle, että viimeksi Tsekin jäsenyysäänestyksen alla parlamentissa nostettiin esiin sudeettisaksalaisten kohtalo.

Asia palasi vahvana mieleeni, kun luin vaikuttavaa tekstiä munkki Serafim Seppälän kirjasta Vapaus. Kaiken kaikkiaan teos on varsinainen helmi, mutta koskaan en ole lukenut yhtä koskettavaa kuvausta armenialaisten kansanmurhasta – taiteen ja kulttuurin ystävän näkökulmasta. Lainaan muutaman rivin:
”Varovaisesti arvioiden yli kaksi miljoonaa surmattua kreikkalaista, armenialaista ja assyrialaista kristittyä vuosina 1894-1923. Tuhansia hävitettyjä kirkkoja ja luostareita, loputtomasti ryöstettyä omaisuutta. – – – Miten tämä sitten vaikuttaa minun elämääni? Jos olisin katolinen, osallistuisin paavin johtamaan messuun Roomassa; jos olisin muslimi, menisin Mekkaan ja osallistuisin pyhiinvaellusriitteihin: Mutta olen ortodoksi, eikä minulla ole vapautta osallistua jumalanpalvelukseen uskontoni keskeisessä pyhäkössä Konstantinopolin Hagia Sofiassa, koska turkkilaiset käyttävät omaa vapauttaan pitää kirkko poissa kristillisestä käytöstä. – – – samaa voi sanoa Vanjärven seudusta, joka oli armenialaisten keskusaluetta noin 3000 vuoden ajan. Armenialainen kulttuuri – sävel-, sana-, kuva- ja rakennustaide – on itselleni kenties rakkainta, mitä maan päällä on. Tästäkään rikkaudesta en voi kuitenkaan nauttia vapaasti, koska suuri osa siitä tuhottiin vuosien 1915-1918 kansanmurhassa. ja niin edelleen. ”

Tiukka paikka tämä armenialaismurhan tunnustaminen Turkille on. Kuluneella viikolla saivat ammutun kirjailijan Hrant Dinkin poika Arat Dink ja kustantaja Sarkis Seropyan vuoden tuomion, jonka täytäntöönpanoa lykättiin. Heidät tuomittiin surullisen kuuluisan artikla 301 nojalla, toisin sanoen turkkilaisuuden halventamisesta.

Mikä oli rikos? Molemmat miehet ovat Agos-lehden kantavia voimia. Lehti julkaisi reilu vuosi sitten, siis ennen Hrant Dinkin murhaa, uutisena, että H.Dink oli Reutersin haastattelussa sanonut: ”Kyllä, sanon 1915 murhia kansanmurhaksi”. Lehti siis uutisoi tämän, ja nyt siitä joutuvat nämä kaksi miestä vuodeksi linnaan. Monet muutkin lehdet julkaisivat saman uutisen, mutta jostain syystä vain Agosin edustajia vastaan nostettiin syyte.

Artikla 301 ei valitettavasti ole mikään vanha jäänne, vaan uusi, kesällä 2005 entisestään kiristetty versio jo ennenkin voimassa olleesta laista. Pakko jatkaa puhumista aiheesta. Moni asia Turkin jäsenyydessä helpottuisi, jos nuo vellikullat antaisivat kaikessa rauhassa halventaa itseään. Ei se niin kamalaa ole, naurettavien ihmisten maailmassa etenkään.

Viimeksi tästä aiheesta maristu blogissa Purkka vei vankilaan Turkissa

Share Button

11.lokakuu 2007

21:00

2 kommenttia

  1. Päivitysilmoitus: Murhattu ministeri ja rikoslain musta aukko | Eija-Riitta Korhola

  2. Päivitysilmoitus: Murhattu ministeri ja rikoslain musta aukko | Eija-Riitta Korhola | Blogit | Iltalehti.fi

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: