Viikko 38 on alkanut Pietarissa ja se tulee päättymään Islamabadissa. Alku- ja loppupisteen välillä pysähdytään Münchenissä, Brysselissä, taas Münchenissä ja Dohassa. Tällainen lentokoneessa istuminen vaatii hyvityksekseen paitsi lentomailien offsettausta myös ruumiin liikuttamista eli lenkkeilyä. Yritän normaaliviikkoina huolehtia siitä, että juoksen puolet lentoajastani, ja yleensä se onnistuukin hyvin. Jos juoksen kolmesti viikossa, siitä saa helposti kolme tuntia kasaan, ja Brysselin lennot on helposti hyvitetty. Tällä eleellä maailma ei vielä parannu, mutta vartalo kyllä.
Nyt liikkumista estää paitsi haasteen ylivoimaisuus myös nilkan nivelsidevamma, jonka sähläsin itselleni Brysselissä viime viikolla. Lääkäri määräsi pitämään turvonnutta nilkkaa ylhäällä aina kuin voin. Ja pakko pitääkin, sillä se alkaa muuten tikittää sietämättömästi. Aikomukseni tutustua Stora Enson Venäjän hakkuiden jäljitettävyyteen ja laillisuuteen yhdessä heidän asiakkaidensa ja ympäristöjärjestöjen kanssa jäi siksi joidenkin metsäekskursioiden osalta vaatimattomaksi minä olin osin pakotettu istumaan bussissa, kun toiset kömpivät maastossa hirvikärpästen ilona. Tulipahan luettua dokumentit tarkkaan, juuri ne kansiot joita seminaareissa aina saadaan mukaan ja jotka mielellään unohdetaan hotellihuoneeseen matkatavaran jatkuvassa karsimisvimmassa.
Greenpeacella ja WWF:llä ei löytynyt huomautettavaa hakkuiden alkuperän laillisuudesta ja toteutuksesta ellei sellaiseksi lasketa Greenpeacen edustajan kritiikkiä siitä, että hakkuuyrityksen työntekijä käytti ilmaisua Me toteutamme suunnitelmaa. Tällaista tämä on täällä Venäjällä, toteutetaan suunnitelmaa eikä ajatella itse, marisi viherrauhalainen. No höh, ajattelin minä – itse. Jos tuossa on järjestöjen message, asiathan ovat suhteellisen hyvin. Seminaarin loppupäätelmissä pidetty puheeni löytyy tästä linkistä.
Luettuani tarkkaan Stora Enson dokumentit ja vuosikertomuksen huomioni kiinnittyi edellisvuoden kahnaukseen Venäjän Karjalassa. Kansainvälinen Greenpeace oli syyttänyt Stora Enson ostavan puuta laittomista hakkuukohteista ja vienyt asian julkisuuteen. Homma vaati tietenkin perusteellista selvitystä, koska asiakkaat huolestuivat. Se maksaa rahaa. Mitään laitonta ei löytynyt vaikka tutkittiin kaksi käsin, ulkopuolisten tahojen voimalla. Kysyin vähän asian taustoja. Joku arveli, että kaipa Greenpeace tarvitsi lähinnä julkisuutta, ja sai sitä mainitsemalla konkreettisen firman nimen.
Peuhana. Minulla, ympäristöihmisellä, alkaa vähän keittää. Eihän tämä kerro mistään muusta kuin joidenkin ympäristöjärjestöjen suunnattomasta kaupallisuudesta: kun tarvitaan lisää mediahuomiota ja lisää kannattajia, turvaudutaan halpoihin keinoihin. Luullaan, eikä välitetä tarkistaa asiaa, koska koko asia saattaisi hapertua käsiin. Pitkällä tähtäimellä tällainen toiminta syö kaikkien hyvienkin ympäristöjärjestöjen ja sitä myöten koko tärkeän asian uskottavuutta. Kakaja zhalj, mikä sääli. (Tuleekohan tämä päivittelymuoto tavaksi?)
Metsäyhtiöille väärien syytösten kohteeksi joutuminen maksaa paljon. Mutta hyvän asian puolella olevalle väärä ilmianto ei tunnu maksavan yhtään mitään. On hämmästyttävää, ettei yhteiskunnasta löydy tahoa, joka sanoisi ihmisille että älkää maksako kuukausittaisia avustuksianne ja testamentatko perintöjänne sellaisille järjestöille, jotka antavat vääriä ja virheellisiä lausuntoja. Antakaa niille, jotka puhuvat vain hyvin dokumentoitua totuutta kun tarttuvat epäkohtiin. Mutta ei kai sitten. Rappaaminen roiskuttamalla jatkuu.
Vanhakantaista maisemaa Nyky-Venäjältä.
