Avaimenperä, jota ei saanut olla

(Olkoon tässä kommenttini päivän HS-artikkeliin. Kyseessä on luku kirjastani Olkapäämepin kantapääkausi, WSOY 2002)

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä käväisin USA:ssa katsomassa filosofiystävääni, joka on perheemme monivuotinen tuttu. Minut hyvin tuntien ystäväni tiesi, mikä huumorintajuani vihloo, ja hän vei minut paikalliseen kirjakauppaan. Ostin miehelleni tuliaisiksi kirjan, joka ulkonäöltään ja otsikoinniltaan, ”What Men Really Know About Women” (Mitä miehet todella tietävät naisista), näytti tyypilliseltä amerikkalaiselta ihmissuhdeoppaalta – sisältä kirja oli pelkkiä valkeita sivuja. Ostin myös ”Sex after 50” –oppaan, jonka annoin myöhemmin tv-pomolleni Lasse Lehtiselle, sekin luonnollisesti tyhjää täynnä. Mikko Kuustoselle löysin, Bible Beltillä kun oltiin, Testamintsejä, raamatunlauseilla varustettuja minttupastilleja – vain jenkit osaavat yhdistää makeanhimon ja sanannälän. Tiesin, että Mikko ymmärtäisi arvostaa löytöä. ”My next husband will be normal” (Seuraava aviomieheni on normaali) –muki nauratti kovin, mutta sillä asialla en sentään raaskinut hupailla. Ajattelin kyllä paria naisystävääni, jotka olisivat ilahtuneet mukista; tuollaiset vitsit täytyy kuitenkin ostaa omin päin.

”On täällä jotain sinullekin”, tuo kantilaiseen fenomenologiaan erikoistunut professori naureskeli ja osoitti avaimenperää, jossa luki ”I may not be brilliant but I have great breasts” (Ehken ole välkky mutta on minulla hyvät rinnat).

Paha juttu, mutta täytyy tunnustaa, että se huvitti minua. Olen kolmen lapsen äiti, imettänyt vauvojani yhteensä kolme vuotta, ja jotenkin pälkähti päähäni, että tässäpä on ylösrakentava asenne naiselle, joka luovutti kukkeutensa hyvään tarkoitukseen. Ei sorruta huonoon ryhtiin, ollaan iloisia ja kiitollisia siitä, mitä jäljelle jäi! Ostin avaimenperän taskuuni kannustamaan. Ainoa puolustukseni on, etten tuolloin ollut poliitikko.

Mutta voi sentään! Totuin avaimenperääni, ja se jäi vuosiksi käyttööni. Kun minusta tuli poliitikko, en muistanut koko killutinta vaan annoin sen roikkua mukana. Sehän olisi pitänyt heti vaaliyönä haudata maahan ja vihkiä tuhon omaksi. Julkisuudelle en kuitenkaan perääni esitellyt. Kerran sitten kuitenkin luin naistenlehden pääkirjoituksesta, ettei sellaista avaimenperää pidä poliitikolla oleman. ”Aika usein poliitikkoja joutuu suojelemaan myös heiltä itseltään. Sen verran naisten välistä solidaarisuutta pitää olla, ettei julkisesti paljasteta esimerkiksi kenen avaimenperässä lukee suunnilleen näin: Maybe I´m a bimbo, but I have good breasts, too”, laverteli päätoimittaja, ja moitiskeli, kuinka poliitikot tuhoavat itse oman uskottavuutensa.

Sellaista naisellista solidaarisuutta en tarvitse. Hyväksyn, että poliitikoilta vaaditaan heidän työssään asiallista esiintymistä ja käytöstä. Uskottavuuttakin, jos mielii pitemmälle eteenpäin. Mutta miksi painostetaan paskantärkeyteen henkilökohtaisia avaimenperiä myöten? Poliitikon olo käy tukalaksi, jos itseironiakin on kiellettyä.

Tukaluus tulee myös siitä, että poliitikkojen motiivit ovat julkista omaisuutta, ja ne voidaan raiskata mennen tullen. Tultuaan valituksi tehtäväänsä hän haluaa vain ja ainoastaan tulla uudelleen valituksi, tietää media. Se tietää tarkalleen, mistä ainoasta poliitikon sielussa on kysymys, ja muistaa myös kertoa sen.

Outi Nyytäjän kerrotaan kerran pitäneen Helsingin Sanomien toimittajille esitelmän journalistisesta ilkeilystä. Sehän on jalo taito, jos sen oikein osaa. Hän teki kuitenkin erottelun kahdenlaisen ilkeilyn välillä: toista hän nimitti vittuiluksi, toista pikkuvittuiluksi. Ensin mainittu on taitolaji, se vaatii työtä, faktojen tarkistamista ja vaivannäköä. Jälkimmäinen ei vaadi mitään. Se on pelkkää omien asenteiden ja ennakkoluulojen painopaperille oksentamista, matalamielisyyden sanoiksi pukemista.

Helpoin ja vähiten haastava tapa pikkuilkeillä poliitikolle on antaa ymmärtää, että kaikki mitä hän tästä lähtien tekee, johtuukin epätoivoisesta halusta turvata asemansa. Yhtäkkiä ihmisessä ei nähdä muuta, persoonalliset piirteet liukenivat pois vaaliyönä.

Olisi hupaisaa, jos samaa matalamielisyyttä sovellettaisiin muihinkin ammattiryhmiin kätilöstä hautausurakoitsijaan. Lääkäri pelasti potilaan turhamaisuuttaan. Tähtitoimittaja yritti tehdä vaikutusta kustantajaan. Professori liehitteli opiskelijoitaan pitämällä hyvän luennon.

Syksyni 2000 oli tahattoman hömppäjulkisuuden aikaa. Kaikki johtui marraskuun alun Roomanmatkasta. Suuri idolini Johannes Paavali II järjesti riemuvuoden kunniaksi maailman parlamentaarikoille oman vastaanoton, ja kerjäsin mieheni mukaan matkalle – jospa ehtisimme jossakin välissä valita linnanjuhliin puvun.

Kelvollinen löytyi, mutta se napattiin minulta Fiumcinon lentokentällä. Kun Iltalehden toimittaja kuun lopussa teki hameväelle puhelinkierrosta ja kyseli, mitä laitetaan ylle Linnaan, kerroin etten tiedä; hankinta jää viimeiseen viikonloppuun, sillä pukuni vohkittiin. Toimittaja kysyi korrektisti, saako asian mainita jutussa. No kai sen voi siinä sanoa, sanoin. Seuraavana päivänä juttu pukuvarkaudestani komeili Iltalehden kannessa erillisenä uutisena. Kaikkea se tekee päästäkseen julkisuuteen, päivittelivät poliitikot.

Ja voi turskan perkeet, kyllä pääsinkin. Sisäinen kehitysmaaihminen minussa oli kiusaantunut koko pukuasiasta muutenkin. Mutta radioasemat soittivat ja olisivat halunneet kommenttia suoriin lähetyksiin ja aamuohjelmiin, lehdet kyselivät lisää. Miksi? Tämä on kiinnostavaa, tähän voi samastua, he perustelivat. Suostuin yhteen radiokommenttiin sillä ehdolla, että saan puhua työstäni ja omasta mietinnöstäni, ja samalla korjata asian saamia mittasuhteita.

Mutta asialle ei nyt vain mahtanut mitään, se oli varastetun puvun vuosi. Tietysti olisin suonut, että jotakin muuta olisi jäänyt elämään; mieluummin vaikka se, että sain parlamentin hyväksymään muutosesitykseni turpeen uusiutuvuudesta tai Viikille tärkeät muutosesitykseni elintarvikeviraston sijoituskriteereistä. Typerää haaveilua. Varkaus mainittiin kaikissa kuvateksteissä, ikään kuin olisin itse piehtaroinut menetyksessä. Huvittavin oli naistenlehti, jonka toimittaja tuli Linnassa päivittelemään menetettyä pukua. Olin jo vähän tuskastunut ja sanoin, että mitäs tuosta, maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita. Kuvateksti kertoi, että "Eija-Riitta Korhola päivitteli vieläkin pukunsa katoamista".

Share Button

20.huhtikuu 2007

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: