Kunnes rakkaus meidät erottaa (Askel)

Perhesosiologian professori Riitta Jallinoja totesi muutama vuosi sitten, että nykyperheelle suurimman uhkan muodostaa työn lisäksi parisuhde. Paradoksaaliselta kuulostavaa lausetta selitti se, ettei Jallinoja tarkoittanut puolisoiden keskinäistä parisuhdetta vaan lehdistön hautomaa unelmaa täydellisestä suhteesta. Voin vain kuvitella. Siinä kahden toisilleen oikean ihmisen keskinäinen eroottinen jännite kuumottaa paikkoja vuodesta toiseen ja keskinäinen lumo säilyy herkeämättömänä. Toista ymmärretään puolesta sanasta, välillä on selittämätön yhteys, ja tuntuu kuin olisi tunnettu aina.

Nämä kaikki ovat muuten suoria sitaatteja iltapäivä- ja aikakauslehdistä. Viikosta toiseen suomalainen nainen ammentaa sieltä opetusta siitä, mitä aito rakkaus on. Hän oppii sen, että rakkaus tulee lupaa kysymättä, se mullistaa elämän ja saa posket hehkumaan. Hallita sitä ei voi. Samalla hän oppii myös sen, mitä rakkauden kuolema on: se on yhtä kuin tunteiden puutetta. Jos elät suhteessa, jossa tunteesi ovat kuolleet, rehellisintä olisi vetää johtopäätökset.

Rehellisyys ja uskollisuus tunteille onkin aikamme uskonto. Uskonnon keskeinen normi on, että tätä suurta tunnetta on toteltava, koska se on jotakin aitoa. Entisessä pysytteleminen, tunteen vastustaminen tai sen pakoilu on epärehellisyyttä ja siksi tuhoon tuomittua.

Näin ollen en ole kovin yllättynyt, että tämä opetus on levinnyt toisinaan jopa kirkkoon. Ahdistunut ystäväni meni kerran sielunhoitoon puhumaan rakastumisestaan vieraaseen. Hän oli kriisissä, sillä puoliso oli kunnon mies ja perheenisä, mutta tunteet olivat kuolleet matkan varrella, ja nyt ne sytytti toinen. Ystäväni sai yllätyksekseen papilta kehotuksen olla tunteilleen rehellinen. ”Uskalla astua Jumalan kanssa uuteen. Usko on riskinottoa. Vanhassa pysyttely on epäluottamusta ja omavanhurskauden kulissien ylläpitoa.” Ystäväni alkoi toden teolla pelätä, että hän tekisikin väärin, jos yrittäisi pitää avioliittoaan kasassa, edes lasten vuoksi. ”Paras koti lapsille on puolisoiden välinen suhde. Jos suhde on kuollut, kotikin on.”

Dostojevski nimitti ihmistä kiittämättömäksi kaksijalkaiseksi. Kaikkeen tottuu, ja ihanakin kyllästyttää joskus: työ kyllästyttää, sää kyllästyttää, jäätelö kyllästyttää, harrastus kyllästyttää – miten maailmassa tämä yksi asia ei sitten saisi välillä ollenkaan kyllästyttää?

Mutta kun ei saa, opettaa ajan henki. Ja laittaa samalla suunnattoman taakan kuolevaisten ylle.

Älkää ymmärtäkö väärin: en ota kantaa mihinkään yksittäistapaukseen enkä tiedä kenenkään puolesta. Voi olla monia painavia syitä erota, mutta nyt en puhu niistä. Puhun uskosta tunteiden velvoittavaan voimaan, jonka ajattelun hedelmiä olen surulla seurannut. Tasaiseen arkeensa puutuneet uskovat velvollisuudekseen jättää perhe ja etsiä omaa elämäänsä. En tiedä olenko tehnyt väärän havainnon, mutta kummallisen usein aloite lähtee naisesta. Yhtäkkiä alkaa tuntua, että lapset ja mies, joihin on satsattu, eivät olekaan sitä ”omaa elämää”, vaan se täytyy hakea muualta. Mies on ymmällään ja lapset ihmettelevät, kun äidin täytyy lähteä pois etsiäkseen itsensä. Miksei hän löytäisi sitä täältä, missä eletty elämäkin on?

Tätä kaikkea hämmästellessäni olen lopettanut lehtien vuosikertojen poisheittämisen. Panen kaikki löytämäni naistenlehdet visusti talteen ja vien ne mökin ullakolle. Olkoot siellä opetuksena. Kun tyttäreni tulevat avioaikeisiin, ennen suuria päätöksiä pyydän heitä selaamaan lehdet kymmenen, viiden ja kahden vuoden takaa. On terveellistä lukea kuolemattomiksi luultuja rakkaustarinoita siitä, kun oltiin uskollisia tunteille ”enkä milloinkaan ole tuntenut näin”. Menee muutama vuosi ja käy ilmi, että ”rakastuinkin vain rakkauteen”, mutta nyt viimein on löytynyt se oikea, ja niin edelleen. Tuloksena yksinäisiä ihmisiä, joita usko tunteisiin on riepotellut julmasti läpi elämän.

Älä siis usko irtonumeroihin, usko vuosikertoihin.

Share Button

28.maaliskuu 2007

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: