Yksilöhurskaus ei pelasta planeettaa (Nykypäivä)

Ilmasto- ja energia-asioita työkseen seuraava poliitikko on saanut viime kuukausina totutella uuteen komentoon. Aiemmin ympäristöasiat olivat politiikan teknistä reunaa, eräänlaista Unionin kuonanhallintaa. Niiden parissa sai nyhrätä rauhassa, ottaen vastaan myötätuntoa siitä, ettei ole oikeiden asioiden parissa. Nyt kaikki on toisin.

Tiesinhän minä odottaa sitä. Tiesin, ettei ole kuin ajan kysymys, jolloin ilmastonmuutos saa jakamattoman huomion ja jolloin energian saatavuus alkaa huolettaa. Sen arvasi käyristä, jotka sojottivat vääriin suuntiin ja vaativat selitystä.

Tavallaan ympäristöpolitiikka on kuitenkin yhä lapsenkengissä. Vallalla on naiivi käsitys siitä, että asioihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu – toisin kuin muilla politiikanaloilla.

Todellisuus on monimutkaisempi: yhden ongelman ratkaisu yhtäällä pullauttaa uuden ongelman toisaalla. Autojen kierrätettävyyden parantaminen lisäsi niiden painoa ja sitä myöten polttoaineenkulutusta: vähemmän jätettä, enemmän pakokaasuja. Ja kun otsonikerrosta ohentavista freoneista haluttiin eroon, ne korvattiin fluoratuilla kaasuilla, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä.

Eri puolueilla on varsin samanlaiset päämäärät, kuten rauha, vakaus, hyvinvointi, työllisyys, mutta käsitykset niihin pääsemisestä eroavat. Siksi politiikka on keskustelua nimenomaan keinoista – vaan ei ympäristöpolitiikassa.

Ympäristöpuolella keskustelua sammuttaa ahdas keinojen fundamentalismi – keinojen kyseenalaistajat kyseenalaistetaan motiiveitaan myöten. Poliittiset puolueet ovat olleet tähän asti anteeksiantamattoman laiskoja ympäristöosaamisessa. Se on mahdollistanut vihreiden monopolin alalla. Jos tuo monopoli olisi hyvin hoidettu, en valittaisi. Mutta nyt valitan, etenkin vaalien alla: jos joku kuvittelee, että se joka on pitänyt ääntä ilmastomuutoksesta, automaattisesti pitää hallussaan myös ratkaisun avaimia, on syytä huolestua. Jos ratkaisu olisi vihreiden varassa, voisimme saman tien heittää toivon.

Parisen viikkoa sitten Financial Timesin kolumnisti John Kay kirjoitti kolumnin, jonka otsikko sanoi kaiken: Miksi ympäristöliikkeeseen tulee suhtautua kuin uskontoon. Kay hämmästeli ympäristöväen saamattomuutta kriisien äärellä – on kuin ratkaisuista ongelmiin ei oltaisikaan kiinnostuneita vaan paino pannaan parannussaarnaan ja katumusriitteihin. Miksei todella satsata päästöjä vähentävän tehokkaan teknologiaan etsintään? "Vaarana ympäristöevankeliumissa on, että rituaalit, eleet ja retoriikka ottavat substanssin sijan", päätteli Kay.

Totta. Ongelmat edessämme ovat vakavat. Nyt ei riitä pieni näpertely, vaikka se toisi hyvän mielen. Samasta syystä ei riitä sekään, että vain neljännestä päästöistä karsitaan suurieleisesti. Isoimmat saastuttajat on saatava neuvoteltua samaan rintamaan, kaikki muu on yksilöhurskautta, joka ei planeettaa auta.

Uskonnollisten tunteiden siirtäminen planeetan pelastusoppiin tuottaa paitsi puolivillaisia uskonnollisia kokemuksia myös huonosti pelastetun planeetan.

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *