Saarela-kohu ei ota laantuakseen, etenkään Tanja Saarelan sivallettua Eero Heinäluoman kokemattomuudesta ensimmäisen kauden kansanedustajana. Se nosti kiistan uudelle tasolle. Ehkäpä Heinäluoman vaimoa Satua alkaa jo siepata sen verran, että hän tuohtuu ja päästelee jossakin haastattelussa muutaman kiukkuisen kommentin Tanjasta mukaan lukien tämän ulkoisen olemuksen ja sukupuoliominaisuudet. Eero astuu esiin ja pahoittelee, leimaten kaiken ”naarasnarinaksi”.
Jokin meni pieleen, mikä? Kaikki. Tällaista ei saa tapahtua, iltapäivälehtien lisäksi seksistiseen kieleen heräisivät myös naistenlehdet – ja takuuvarma syyllinen olisi Eero.
Mutta kiireesti asiaan. Vaikkapa REACHiin. Tänään väänsimme siitä taas kättä oman ryhmämme ympäristömeppien kokouksessa. Substituutioperiaate eli vaarallisen aineen korvaaminen herättää ehkä eniten keskustelua. Ehkäpä käytän tilaisuutta kertoakseni, miksi tämä ympäriastöjärjestöjen peräänkuuluttama substituutio ei riemastuta automaattisesti.
Meillä on nolojakin kokemuksia. Eurooppalaisessa lainsäädännössä on hyvää tarkoittaen tehty myös paljon virheitä ja niin tapahtuu varsinkin silloin, kun hosutaan. Kuvaava esimerkki oli kun aikoinaan otsonikerrosta ohentavista freoneista eli kloorifluorihiiliyhdisteistä (CFC) siirryttiin kovan kohun siivittämänä ja suurella metelillä korvaaviin HFC-yhdisteisiin eli fluorihiilivetyihin. Ratkaistiin yksi ongelma – mutta tilalle saatiin toinen. Fluoratut kaasut eivät kylläkään ohentaneet otsonikerrosta mutta jotkut niistä olivat yli tuhat kertaa voimakkaampia kasvihuonekaasuja kuin hiilidioksidi. Nyt me sitten olemme lainsäädännöllä korvaamassa näitä kasvihuoneilmiön kannalta epätoivottuja fluorihiiliyhdisteitä hiilidioksidilla.
Tämä on ainoa syy siihen, miksi ykköskierroksella äänestin tällaista automaattista korvausprinsiippiä vastaan. Jos sitä pitää noudattaa orjallisesti ja jollakin direktiivin määräämällä aikataululla, voi käydä juuri samalla tavalla. Yhdessä suhteessa vaarallinen kemikaali korvataan toisella, joka on kyllä turvallinen siinä yhdessä suhteessa mutta vahingollinen toisessa suhteessa. Ja sellaisen selvittäminen kaikilta puolin ottaa aikansa. Jos ajatellaan vaikkapa palonestoaineita, voi hyvin arvata mihin vaara voi siirtyä. En yritä tyrmätä tällä vaarallisista aineista eroonpääsyn tärkeyttä. Yritän vain sanoa, että vaikeeta hommoo.
On selvää että yritykset haluavat REACHin kontekstissa siirtyä yhä turvallisempiin tuotteisiin, sillä se on myös heidän etunsa. En vain ole aivan vakuuttunut, että se tapahtuu tällä tavoin. Jo kuluttajien vaatimukset johtavat siihen, että korvataan kemialliset aineet, jos korvaava turvallisempi ja tutkittu ja hyväksytty on olemassa. Mutta nyt ajetaan samanaikaisesti kemikaalien määräaikaista lupamenettelyä yhdistettynä korvausvelvollisuuteen, jos ei suorastaan pakkoon. Tämä johtaisi eittämättä hankaluuksiin, jos esimerkiksi ajaudutaan korvaamaan epäiltyjä haitallisia kemikaaleja ehkä vielä huonommin tunnetuilla aineilla.
