Kirjoittajapari John Naisbitt ja Patricia Aberdene tekivät jo vuonna 1982 ensimmäisen bestsellerinsä ennakoidessaan tulevia megatrendejä. Ennuste siirtymisestä informaatiotalouteen osui oikeaan, samoin vuonna 1990 julkaistu teos Megatrends 2000, joka ennusti verkottunutta, teknologiavetoista internet-aikakautta.
Uusin, vastailmestynyt Megatrends 2010 listaa seitsemän megatrendiä, jotka vaikuttavat 2010-luvun elämään, talouteen ja kuluttajien investointipäätöksiin. Ulkoisten muutostekijöiden sijasta se kiinnittää yllättäen huomion arvoihin. Aberdenen mukaan bisnekseen on tulossa hengellisten arvojen huutava kysyntä, sillä ahneuteen pohjaava kapitalismi, business as usual, on osoittanut haavoittuvuutensa. Kirja ei kyseenalaista markkinaehtoista kapitalismia talousjärjestelmänä, mutta se osoittaa kapitalismiin ja rajattoman ahneuden huonoksi yhdistelmäksi. Toimiakseen järjestelmä edellyttäisi sellaisia arvoja kuin rehellisyyttä ja keskinäistä luottamusta. Siksi peräänkuulutetaan ns. tiedostavaa kapitalismia, jossa muun muassa yritysten sosiaalinen ja yhteiskuntavastuu merkitsevät kilpailuvalttia.
Aberdene viittaa kirjassaan Yhdysvaltain Keskuspankin puheenjohtajan Alan Greenspanin puheeseen kongressille 2002, jolloin tämä valitti tarttuvan ahneuden olevan tuhoisaa markkinataloudelle. Tuloksen keinotekoisen vääristelyn ja paisuttamisen Greenspan nimesi sairaudeksi, josta kärsii koko yhteiskunta.
Megatrends 2010 viestii tiedostavasta kapitalismista: se puhuu entistä tiedostavammista kuluttajista ja sijoittajista, se ennakoi siirtymistä rajattomasta ahneudesta valistuneeseen oman edun tavoitteluun, elitisismistä taloudelliseen demokratiaan, jossa keskitason johtajuus korostuu ja ylipalkatut johtajat jäävät unholaan.
Jos Megatrends osuu jälleen kerran oikeaan, ja yritykset tulevat kilpailemaan yhteiskuntavastuun osoittamisesta, olisi erinomaista että tämä sosiaalinen buumi voitaisiin kanavoida myös kipeästi tarvittaviin hyvinvointipalveluihin. Trendin hyvää ennakointia olisi esimerkiksi tarjota mahdollisuus vähentää verotuksessa hyvinvointipalveluja tuottaville järjestöille annetut lahjoitukset.
Siltä varalta, että demari jo älähti, on syytä sanoa: kyse ei ole valtion yhteiskunnallisen vastuun siirtämisestä vaan sen kantamisesta. Hyvinvointipalvelut vaativat lisäpanostusta, ja kyse on siitä, mistä se saadaan.
Kokoomuslainen hyvinvointipolitiikka ei siis luistele karkuun vaan peräänkuuluttaa valinnan vapautta, laatua ja vaihtoehtoja laitoshoidolle. Viisas poliitikko ei liian tarkkaan kuvittele tietävänsä ihmisten tarpeita. Hyvää politiikkaa on lisätä ihmisten valinnan mahdollisuuksia, esimerkiksi perheiden kohdalla.
Yhteiskunta voi kyllä olla oikeudenmukainen mutta se ei voi koskaan rakastaa; siihen sen syli on liian kylmä ja käsi liian lyhyt. Ilman rakkautta ja välittämistä ei taas synny ehjiä yhteiskunnan jäseniä. Siksi hyvää politiikkaa on tukea niitä rakenteita, joissa välittämistä tapahtuu.
