Välttämätön kipu (Nykypäivä)

Eräs vuosia sitten lukemani pikku-uutinen sanomalehtipalstalla ei
ole jättänyt minua rauhaan. Kertomus omituisesta sairaudesta on palannut toistuvasti mieleen, ja lopulta siitä on tullut kuva yhteiskunnastamme.

Lehtijuttu kertoi brittipariskunnan kolmesta lapsesta, jotka kaikki kärsivät erikoisesta perinnöllisestä sairaudesta. Kumpikin vanhemmista oli terve, mutta he olivat molemmat tietämättään kantaneet samaa harvinaista geeniä. Kun nämä geenit kohtasivat, syntyi lapsia, jotka eivät tunteneet kipua.

Yhden typerän blondisekunnin ajan ehdin ajatella, miten miellyttävä olisi sairaus, joka vapauttaisi kaikesta kivusta. Saman tien tajusin. Se että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää. Kyky aistia kipua osoittautui ratkaisevan arvokkaaksi ominaisuudeksi, joka varjelee ja pitää hengissä.

Miten tämä liittyy yhteiskuntaan? Normaalilla ihmisellä lienee fyysisen kipuaistin rinnalla samantapainen varoittava ilmiö, henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi. Miten vain – idea on sama: kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista. Selvää on, että yhteisön moraalikasvatuksen tärkein tavoite on tuottaa jäsenissään tätä kipuaistia; tietoisuutta sellaisista rajoista, joita ei tule ylittää.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen kansakunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota ja turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki. Silloin kuka tahansa on hengenvaarassa.

Jokainen meistä osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät.

Mutta vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. On syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sellaista enää kukaan?

Askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta äärimmäisen valvottuun on lopulta tavattoman lyhyt. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, ennen pitkää ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta.

Tänä viikonloppuna hyväksyttävä Kokoomuksen periaateohjelma koskettaa samaa kysymystä. Vapauden rinnalle se nostaa vastuun, yksilön mahdollisuuksien rinnalle lähimmäisestä välittämisen ja muistuttaa henkisen pääomamme ja kristillisen arvopohjan merkityksestä.

Politiikkaan tämä liittyy aivan olennaisesti. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei auta, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä.

Share Button

1 kommentti artikkeliin “Välttämätön kipu (Nykypäivä)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *