Rasti seinään

Hyvänen aika. Ajat totisesti muuttuvat. Luin äsken palindromeja, ja eräässä päivän palkussa oli selitysosassa sanomalehti Karjalaisen pääkirjoitustoimittajan analyysi puolueloikastani. Pasi Koivumaa sanoi, että elämme murrosta: lähestymme aikoja, jolloin puolueen vaihto ei enää olisikaan synti suuri surkea.

Laitoin rastin henkiseen seinääni. Se taisi olla ensimmäinen vittuilusta pidättyvä asiallinen analyysi loikastani. En toki väitä lukeneeni kaikkia. Kaksi ja puoli vuotta sitten pyrin nimittäin lähinnä väistelemään itseäni koskevia juttuja, niin häijyä se teki. Olen sen sanonutkin, että pahinta mitä politiikassa olen kokenut, on omien motiiviensa tekijänoikeuksien menettäminen. Kolumnistithan ne tietävät tyhjentävästi.

Harvahan muistaa, ja tuskin kukaan koskaan mainitsi edes, että tulin vuonna -99 valittua europarlamenttiin sitoutumattomana ehdokkaana. Kallis toki edellytti ehdokkaaksi pyytäessään minulta puolueen jäseneksi liittymistä mutta ilmaisin, etten siinä tapauksessa voi suostua ehdokkaaksi ollenkaan. Selitin, etten liity mihinkään muuhun kuin kristillisdemokraatteihin. Kallis oli huolissaan mutta suostui sitoutumattomuuteeni, koska en antanut vaihtoehtoja ja ehdokkuuttani silti haluttiin. Kynnykseni oli tuo puolueen silloinen nimi, jota pidin erittäin epäreiluna ja harhaanohtavana.

Kun sitten suureksi yllätyksekseni pääsin parlamenttiin, järkeilin että oli oikein liittyä puolueeseen nimenmuutoksen viivästymisestä huolimatta, koska siihen liittymällä liityin samalla eurooppalaisiin kristillisdemokraatteihin, niihin joihin oli helppo samastua.

Mutta olen vain iloinen, jos loikkasynti alkaa helpottaa, omalla kohdallani ja muutenkin. Minkäs sille näet voi, jos puolue ei pysykään lupaamillaan linjoilla – jonkun on valittava. Tai jos poliitikko ei pysy. Tai jos ylipäänsä on tultu järkiinsä. Jos jonakin päivänä olisi vapaat puolueen vaihtoviikot, jolloin vaihtoa ei laskettaisi synniksi, kyllähän sutina kävisi. Hups, ja Soininvaara olisi demareissa. Hups, ja Viialainen olisi Kokoomuksessa. Lehtisestä puhumattakaan. Tai no – tarviiko demareista mennä mihinkään. Sinnehän mahtuu koko kosmos.

Kyhäilen tässä viimeisiä muistioita huomisia parlamentin pressikahveja varten. Sitä väsätessäni hiusten kiiltohuuhtelu (suojaa kätevästi auringonpaisteelta) unohtui päähän vähän liian pitkäksi aikaa. Olen nyt sitten muutaman päivän lähes brunette. Mutta mitäpä tuosta – laskettakoon se blondilla keinoälyksi. Sellaisesta ei pidä kieltäytymän.

Toinen ulkonäköjuttu: tänään ilmestyi Taloussanomat, jossa oli haastatteluni energiasta ja päästökaupasta. En ole nähnyt ko. lehteä mutta kuva oli kuulemma epäonnistunut: tiistain energiaillassa käyttämäni koru näytti papin kaulapannalta mustavalkokuvassa. Eräs lobbariystäväni sanoi, että se on aiheuttanut muutamia väärinkäsityksiä koulutuksestani ja siviiliammatistani.

No siis tarkennetaan. Sille pannalle oli vähemmän vakaumukselliset syyt, pelkkä turhamainen mieltymys näyttäviin hopeakoruihin. En ole pappi. Lukenut kyllä teologiaakin filosofian lisäksi, mutta liian onneton tapaus ottaakseni pappisvihkimyksen. Tässä olisi pappi, jotka itkisi omille saarnoilleen. Epäammattimaisinta mitä voi kuvitella. Ja valitettavasti tiedän mistä puhun, olen sentään tehnyt teologiharjoittelun Munkkiniemen seurakunnassa.

Share Button

28.kesäkuu 2006

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: