Kesäkuun uutiskirje

Helteinen tervehdys täysistuntoviikolta

Europoliitikot paiskivat töitä vielä kuukauden päivät, ennen kuin tervetullut kesätauko koittaa. Itävalta lopettelee puheenjohtajuuskauttaan, ja ensi kuussa ennen loman alkua Strasbourgissa Suomi ottaa näyttävästi vetovastuun. Kuluneella viikolla ministeri Lehtomäki kävikin tapaamassa meppejä ja pohjustamassa Suomen suunnitelmia. Meillä oli hyvä tapaaminen ja lupaava yhteistyön henki. Tämä on koko Suomen puheenjohtajuus, ei vain hallituspuolueiden näytön paikka. Siksi meille opposition edustajillekin on tärkeää, että Suomi onnistuu kaudellaan. Omasta puolestamme tuemme sitä täysillä, ja isoimman europuolueen tuki onkin hyödyllinen.

Tähän täysistuntoviikkoon sisältyy taas paljon jalkapallokisojen pakkoprostituutiosta tutkimuksen seitsemänteen puiteohjelmaan, perustuslaillisen sopimuksen kohtalosta euron käyttöönottoon Sloveniassa.

Omaa viikkoani on kuitenkin sävyttänyt ihmisten runsas palaute ja onnittelut tultuani valituksi Kokoomuksen varapuheenjohtajaksi viime viikonlopun puoluekokouksessa. Luottamuksen saaminen tuolta joukolta oli minulle suuri iloinen yllätys ja myös suuri kunnia, joka tekee nöyräksi. Voittoni herätti odottamatonta huomiota mediassa lähinnä tausta-asetelman takia. Poliittinen loikkani muistetaan yhä, ja lisädramatiikkaa tuli siitä, että valintani pudotti puoluejohdosta poliitikon, joka on kansallinen legenda. En ikinä olisi arvannut, että varapuheenjohtajuudesta saisi niin isoja otsikoita. Tuskin ikinä enää poliittisella urallani yllän vastaavaan palstarunsauteen – ellen mokaa aivan mielettömän pahasti.

Olemme koko meppiryhmän voimin korostaneet, että ehdokkuuteni ei ollut suunnattu ketään ehdokasta vastaan vaan sen puolesta, että saisimme tiiviimmät suhteet puoluejohtoon. Tiedonkulun ja vuorovaikutuksen parantuessa Kokoomus toteuttaa tavoitteitaan yhä tehokkaammin: totuushan on, että Suomen lainsäädäntö tehdään suurelta osin Brysselissä.

Kuten ennakkoon sanoin, ehdokkuuteni ei siis tähtää kotimaan politiikkaan ja asemiin siellä. Syyni mukaantuloon ovat ideologiset. Haluan tehdä työtä sen eteen, että saamme Jyrki Kataisesta seuraavan pääministerin. Haluan olla mukana osaltani vaikuttamaan niihin mielikuviin, joita Kokoomuksesta ja sen tavoitteista julkisuudessa esiintyy. Toki haluan vaikuttaa myös tavoitteiden asettamiseen. Toivon että voin tuoda mukanani ympäristö- ja energia-asioiden osaamista, samoin ihmisoikeuspolitiikan asioita.

Omalle liittymiselleni Kokoomuspuolueeseen oli aivan keskeistä se, että eräät sitkeät stereotypiat saivat mahdollisuuden murtua. Kun parlamenttityössäni tutustuin henkilökohtaisesti keskeisiin kokoomusvaikuttajiin, huomasin että olin niellyt purematta muutamia yleisiä kliseitä puolueesta.

Syksyllä 2003 jouduttuani lähtemään kristillisdemokraateista tilanteen syyt ymmärrettiin hyvin. Sen sijaan puoluevalintani herätti jatkuvasti samat kysymykset: kuinka voit ajaa ihmisoikeuksia, heikompien ja ympäristön asiaa Kokoomuksessa? Vastasin: miksi en? Ollessani kehitysyhteistyöhommissa totuin siihen, että ankarinkin vasemmistolainen piti kehityksen avaimena pienyrittäjyyttä ja mikroluottoja. Kun ihmiset saavat kannusteen ja mahdollisuuden yrittää, kehitystä ei voi estää. Ehdotin logiikkaa: miksei sama pätisi täälläkin?

Politiikka on keskustelua ennen muuta keinoista. Kaikilla puolueilla on kuta kuinkin samat päämäärät, mutta näkemykset tavoitteisiin pääsemisestä eroavat. Siksi en millään voi suostua siihen, että joku veisi puoluejäsenyyden perusteella oikeuteni tavoitella rauhaa, vakautta, hyvinvointia ja heikomman turvaa, sitä samaa mitä muutkin. Heikomman puolustaminen ja oikeudenmukaisuuden tavoittelu on se, mikä vallankäytön oikeuttaa. Ja koska jokainen päätyy heikoksi ennemmin tai myöhemmin, olisikin hulluutta luoda yhteiskuntaa, joka kampittaa lopuksi.

Koko aikuisikäni, siitä lähtien kun opiskelin nuorena Wienissä ja tutustuin eurooppalaiseen politiikkaan, pitänyt itseäni kristillisdemokraattina sanan eurooppalaisessa merkityksessä: haluan politiikkaa, jossa yhdistyy liberalismin vapaus ja sosiaalinen, lähimmäisestä välittävä ihmiskäsitys. Kristillisdemokraatille Kokoomus on luonteva valinta monesta syystä. Kuulumme samaan poliittiseen kristillisdemokraattisten kansanpuolueiden perheeseen.

Ennen kuin tästä uhkaa tulla vaalipuhe, ja vieläpä epätarkoituksenmukaisesti jälkikäteen, toivotan kaikille uutiskirjeen saajille hyvää ja lämmintä kesää.

Tämän katsauksen olen tapani mukaan lähettänyt kaikille teille, jotka tavalla tai toisella olette olleet sähköisissä tekemisissä kanssani, tilaamalla uutiskirjeen, joku myös ehkä annettuaan kolumnipalautetta, toinen moitittuaan/kehuttuaan äänestyskäyttäytymistäni. Jos et halua näitä katsauksia, lähetä viesti niin korjaamme tilanteen.

Lämmin kiitos jälleen kaikista saamistani viesteistä, ne ovat tuottaneet iloa. Tervetuloa jälleen lukemaan www.korhola.com, josta voit lukea paljon lisää, mm. nettipäiväkirjaa, kolumneita ja tiedotteitani. Eilispäivän uutinen Hesarissa kertoo, että olen luvannut syödä kengännauhan – sekin selviää kotisivuilta, miksi. Sieltä löytyy myös varapuheenjohtajavaaliin liittyvät sivut, jonne keräsin kattavan kolumnipaketin paljastamaan minkä sortin kokoomuslainen olen. Tämän viestin loppuun kolumnini, joka ilmestyi Toukokuun Askel-lehdessä.

Eija-Riitta

Tuonpuoleinen suojelee tämänpuoleista

Kun olin aikoinani töissä Kirkon Ulkomaanavussa, harmittelin usein, miten moniin maailman ongelmiin saataisiin ratkaisu, jos poliitikot hoitaisivat hommansa. Näin maailmassa paljon vaikeuksia, joihin ratkaisu olisi rakenteellinen ja korjattavissa vain politiikan keinoin: maailmankaupan vääristymät olivat yksi parhaista esimerkeistä.

Olen yhä samaa mieltä poliitikkojen vastuusta, mutta pakko tunnustaa: nyt huomaan ajattelevani yhä useammin, kuinka moniin ongelmiin saataisiin ratkaisu, jos kirkko hoitaisi hommansa. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei auta, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Sitä vuotoa ei voi korjata kuin sisältä päin, ja sinne sisälle poliitikoilla ei ole mitään asiaa.

Ajatus palasi voimakkaana mieleeni, kun luin Suomen Kuvalehden pääsiäisnumeron pääkirjoituksen, joka on ehkä vuoden havahduttavin puheenvuoro. Kirjoitus valitti pyhyyden katoamista, joka on muuttanut elämän häpeämättömäksi. Päätoimittaja Tapani Ruokasen lista oli kirvelevää, mutta terveellistä luettavaa: se muistuttaa tason laskusta, arvostelukyvyn heikkenemisestä, rajattomasta hävyttömyydestä, joka näkyy niin median kuin optiojohtajien ahneutena. Mutta kyse on myös tavallisesta kansasta ja sen nautintokeskeisestä ja vastuuttomasta elämäntavasta: ”Lapset ovat jäämässä välinpitämättömyyden uhreiksi, koska vanhemmille omien tarpeiden toteuttaminen on tärkeintä. Vastuullisesta vanhemmuudesta ei saa puhua, koska isiä ja äitejä ei saa muka syyllistää”, Ruokanen kirjoittaa. ”Alkoholismi ja lääkkeiden väärinkäyttö ovat pääasiallisin syy osattomuuteen ja syrjäytymiseen; ei yhteiskunnan voimavarojen puute. Ongelmia ei siksi saada hallintaan politiikan avulla”, hän tunnustaa.

Viimeksi olen törmännyt yhtä puhuttelevaan puheenvuoroon viime kesänä, kun filosofi Esa Saarinen kirjoitti Helsingin Sanomissa yliön lastenkasvatuksesta. Rakkaus, joka ei tiedä vastuutaan, on yhteiskunnan mikrotason järisyttävin tuhovoima, Saarinen julistaa. Maailman paras koululaitoskaan ei poista kotikasvatuksen välttämättömyyttä. Oikea ja väärä, konkreettinen hyvä ja paha, eivät avaudu itsestään.

Saarinen kysyy myös, voiko vanhempi jatkaa kaikissa tärkeissä "luottamustehtävissään" ja harrastaa entiseen tapaan, kun perheessä on pienet lapset? Siihen hän ei usko. Vanhemmuuden arkinen rakkaus edellyttää välittämistä, sitä että asettaa lapsen koulutyön tukemisen oman elokuvaillan edelle. Vaikka viettelys vetäisi toisaalle, vanhemman ensimmäinen velvollisuus on kertoa joka päivä lapselleen sanoin ja teoin, että hän on rakas. Se edellyttää epäitsekkyyden ja pitkäjänteisyyden arvomaailmaa, joka on vähättelyn aihe oman aikamme työelämässä. Meillä eletään Saarisen mukaan välinehurmoksen, itsekkyyden, manipulaatioihmisyyden ja keinotodellisuuden aikaa.

Kumpikaan kirjoittajista ei toki huutanut kirkkoa apuun. Hehän tietävät, ettei oikean ja väärän julistus edes ole kirkon ensisijainen tehtävä. Sitä paitsi he vaativat vanhemmilta nimenomaan tämänpuoleisia tekoja, arkista vastuunottoa. Ruokanen osui kuitenkin ongelman ytimeen puhuessaan pyhyyden katoamisesta. Jos se menetetään, yhteisö menettää suunnan ja tarkoituksen, samalla myös moraalisen voimansa.
Miten kirkko liittyy tähän? Ellei kirkko elä rohkeasti uskosta ja ole riittävän tuonpuoleinen, eivät ihmiset saa mistään voimaa olla tämänpuoleisia tavalla, joka suojelee elämää.

Share Button

14.kesäkuu 2006

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: