Tuonpuoleinen suojelee tämänpuoleista(Askel)

Kun olin aikoinani töissä Kirkon Ulkomaanavussa, harmittelin usein, miten moniin maailman ongelmiin saataisiin ratkaisu, jos poliitikot hoitaisivat hommansa. Näin maailmassa paljon vaikeuksia, joihin ratkaisu olisi rakenteellinen ja korjattavissa vain politiikan keinoin: maailmankaupan vääristymät olivat yksi parhaista esimerkeistä.

Olen yhä samaa mieltä poliitikkojen vastuusta, mutta pakko tunnustaa: nyt huomaan ajattelevani yhä useammin, kuinka moniin ongelmiin saataisiin ratkaisu, jos kirkko hoitaisi hommansa. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei auta, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Sitä vuotoa ei voi korjata kuin sisältä päin, ja sinne sisälle poliitikoilla ei ole mitään asiaa.

Ajatus palasi voimakkaana mieleeni, kun luin Suomen Kuvalehden pääsiäisnumeron pääkirjoituksen, joka on ehkä vuoden havahduttavin puheenvuoro. Kirjoitus valitti pyhyyden katoamista, joka on muuttanut elämän häpeämättömäksi. Päätoimittaja Tapani Ruokasen lista oli kirvelevää, mutta terveellistä luettavaa: se muistuttaa tason laskusta, arvostelukyvyn heikkenemisestä, rajattomasta hävyttömyydestä, joka näkyy niin median kuin optiojohtajien ahneutena. Mutta kyse on myös tavallisesta kansasta ja sen nautintokeskeisestä ja vastuuttomasta elämäntavasta: ”Lapset ovat jäämässä välinpitämättömyyden uhreiksi, koska vanhemmille omien tarpeiden toteuttaminen on tärkeintä. Vastuullisesta vanhemmuudesta ei saa puhua, koska isiä ja äitejä ei saa muka syyllistää”, Ruokanen kirjoittaa. ”Alkoholismi ja lääkkeiden väärinkäyttö ovat pääasiallisin syy osattomuuteen ja syrjäytymiseen; ei yhteiskunnan voimavarojen puute. Ongelmia ei siksi saada hallintaan politiikan avulla”, hän tunnustaa.

Viimeksi olen törmännyt yhtä puhuttelevaan puheenvuoroon viime kesänä, kun filosofi Esa Saarinen kirjoitti Helsingin Sanomissa yliön lastenkasvatuksesta. Rakkaus, joka ei tiedä vastuutaan, on yhteiskunnan mikrotason järisyttävin tuhovoima, Saarinen julistaa. Maailman paras koululaitoskaan ei poista kotikasvatuksen välttämättömyyttä. Oikea ja väärä, konkreettinen hyvä ja paha, eivät avaudu itsestään.

Saarinen kysyy myös, voiko vanhempi jatkaa kaikissa tärkeissä "luottamustehtävissään" ja harrastaa entiseen tapaan, kun perheessä on pienet lapset? Siihen hän ei usko. Vanhemmuuden arkinen rakkaus edellyttää välittämistä, sitä että asettaa lapsen koulutyön tukemisen oman elokuvaillan edelle. Vaikka viettelys vetäisi toisaalle, vanhemman ensimmäinen velvollisuus on kertoa joka päivä lapselleen sanoin ja teoin, että hän on rakas. Se edellyttää epäitsekkyyden ja pitkäjänteisyyden arvomaailmaa, joka on vähättelyn aihe oman aikamme työelämässä. Meillä eletään Saarisen mukaan välinehurmoksen, itsekkyyden, manipulaatioihmisyyden ja keinotodellisuuden aikaa.

Kumpikaan kirjoittajista ei toki huutanut kirkkoa apuun. Hehän tietävät, ettei oikean ja väärän julistus edes ole kirkon ensisijainen tehtävä. Sitä paitsi he vaativat vanhemmilta nimenomaan tämänpuoleisia tekoja, arkista vastuunottoa. Ruokanen osui kuitenkin ongelman ytimeen puhuessaan pyhyyden katoamisesta. Jos se menetetään, yhteisö menettää suunnan ja tarkoituksen, samalla myös moraalisen voimansa.

Miten kirkko liittyy tähän? Ellei kirkko elä rohkeasti uskosta ja ole riittävän tuonpuoleinen, eivät ihmiset saa mistään voimaa olla tämänpuoleisia tavalla, joka suojelee elämää.

Share Button

09.toukokuu 2006

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: