Omalle liittymiselleni Kokoomuspuolueeseen oli aivan keskeistä se, että puoluetta koskevat stereotypiat saivat mahdollisuuden murtua. Kun parlamenttityössäni tutustuin henkilökohtaisesti keskeisiin kokoomusvaikuttajiin, huomasin että olin niellyt purematta muutamia yleisiä kliseitä puolueesta. Oli pakko miettiä, voisiko köyhät kyykkyyn -imagon synnyttäjä olla joku, joka hyötyy siitä.
Kun päädyin poliittiseksi ongelmajätteeksi syksyllä 2003, puolue-eroni syyt ymmärrettiin häkellyttävän hyvin. Sen sijaan Kokoomukseen liittyminen aiheutti keskisuuren ryöpyn, aina lähes samoin sanoin: kuinka voit ajaa ihmisoikeuksia, heikompien ja ympäristön asiaa Kokoomuksessa? Vastasin: miksi en? Ollessani kehitysyhteistyöhommissa totuin siihen, että ankarinkin vasemmistolainen piti kehityksen avaimena pienyrittäjyyttä ja mikroluottoja. Kun ihmiset saavat kannusteen ja mahdollisuuden yrittää, kehitystä ei voi estää. Ehdotin logiikkaa: miksei sama pätisi täälläkin?
Otan siis kokoomuslaisena kaikki oikeuteni tavoitella oikeudenmukaisuutta ja puolustuskyvyttömän asialla oloa. Se on mielestäni ainoa asia, joka vallankäytön oikeuttaa. Ja koska jokainen päätyy heikoksi ennemmin tai myöhemmin, olisikin hulluutta luoda yhteiskuntaa, joka kampittaa lopuksi.
Politiikka on keskustelua ennen muuta keinoista. Kaikilla puolueilla on kuta kuinkin samat päämäärät, mutta näkemykset tavoitteisiin pääsemisestä eroavat. Siksi en millään voi suostua siihen, että joku veisi puoluejäsenyyden perusteella oikeuteni tavoitella rauhaa, vakautta, hyvinvointia ja heikomman turvaa, sitä samaa mitä muutkin.
Mutta miksi Kokoomus? Olen koko aikuisikäni, siitä lähtien kun opiskelin nuorena Wienissä ja tutustuin eurooppalaiseen politiikkaan, pitänyt itseäni kristillisdemokraattina sanan eurooppalaisessa merkityksessä: haluan politiikkaa, jossa yhdistyy liberalismin vapaus ja sosiaalinen, lähimmäisestä välittävä ihmiskäsitys. Kristillisdemokraatille Kokoomus on luonteva valinta monesta syystä. Euroopassa olemme veljespuolueita, kuulumme samaan poliittiseen kristillisdemokraattisten kansanpuolueiden perheeseen.
Yksi itselleni tärkeä seikka on Kokoomuksen älyllinen rehellisyys. Se on puolue, joka ei ole milloinkaan hirttäytynyt liian kiinteästi keinoihin tai betonoinut politiikan agendaansa, vaan pitää tavoitteet ohjenuoranaan. Muuttuvassa maailmassa politiikan keinot ovatkin kertakäyttötavaraa, ja ne muuttuvat rasitteiksi, jos niiden nimiin on vannottava silloinkin, kun uusissa olosuhteissa oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin vaatimus edellyttäisi aivan toisia toimenpiteitä. Kokoomus on oikea puolue sille, joka haluaa tavoitella hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa muuttuvassa maailmassa.
Tässä on syy siihen, miksi en ole itse esimerkiksi demari tai vaikkapa vihreä, vaikka heidän joukossaan on poliitikkoja, joita suuresti arvostan. Demareiden on jatkuvasti turvauduttava tekoihin, joita he poliittisessa retoriikassaan kiihkeästi vastustavat. Siksi vaalivoitot hankitaan populistisin keinoin. Veronalennusten ja kunnallisten palvelujen yksityistäminen ovat esimerkkejä toimista, joita demarit käytännön politiikassaan kiistatta kannattavat, mutta Forssan kokouksen hengessä niitä on pakko ennen vaaleja vastustaa. Tämä tuottaa ennen pitkää poliittista skitsofreniaa ja maailmankatsomuksellisia pakkoliikkeitä. Samasta maailmankatsomuksellisesta jähmeydestä kärsivät vihreät, joiden tiukka hirttäytyminen ydinvoiman yksiselitteiseen vastustamiseen ajaa puoluetta jatkuvasti energia- ja ilmastopoliittisiin umpikujiin.
Selaa kolumnipakettia, josta käy ilmi, minkä sortin kokoomuslainen olen.
Jatkan tätä pohdintaa vuonna 2022: Ylläolevasta tekstistä on 16 vuotta. Tuon kirjoittamani jälkeen minusta tuli Kokoomuksen varapuheenjohtaja kahdeksi kaudeksi. Olin hallitusneuvottelija vuonna 2007 vaalien jälkeen. Vuonna 2010 ilmoitin, etten voi jatkaa tehtävässäni, ja tärkein syyni oli pettymys puolueen naiiviuteen vihreän politiikan äärellä. Kirjoitin aiheesta tuolloin blogiin: Energiapaketti on virhe. Samana keväänä, ollessani edelleen meppi, olin myös kriittinen linjalle, jonka Vanhasen kakkoshallitus, jossa Kokoomus oli mukana, otti Kreikan velkapakettiin. Katsoin että jouduimme silloin polulle, josta ei ole paluuta, koska rikoimme rahaliiton sääntöjä ensimmäisen kerran selvästi. Sen verran ymmärrän politiikan pöytätapoja, ettei puolueen varapuheenjohtaja voi arvostella hallituspuoluetta. Oli siis parempi jättää tehtävä – mielipidettäni en voinut muuttaa.
Ylipäätään olen tajunnut, että Kokoomus ei ole yksi puolue. Se on monta puoluetta yhdessä, siis kokoomus eli koalitio nimensä mukaisesti. Se on sen raivostuttava puoli ja vahvuus yhtä aikaa. Hyvää siinä on, ettei se edelleenkään ole koneistopuolue. Siellä saa olla eri mieltä. (Toki joidenkin puheenjohtajien aikana heidän kanssaan erimieliset on leimattu ja eristetty, esimerkiksi leimaamalla muroihinkusijoiksi ja telttaanpissijöiksi.) Siellä on ainakin oikeistoliberaalivihreä siipi, vasemmistoliberaalivihreä siipi, kristillisdemokraattinen siipi ja ns. konservatiivinen kokoomus. Lista ei ole tyhjentävä. Tästä eri linjojen jännitteisyydestä saattaa johtua, että kokoomuspolitiikka näyttäytyy tällä hetkellä aika linjattomana pikkuasioiden ajamisena. Isoihin epäkohtiin ei vaivauduta ottamaan kantaa. Se on helppo vaihtoehto. Puolueen menestykselle riittää tällä hetkellä se, että muut ympärillä sattuvat mokaamaan aika paljon.
Kirjassani Ilkeitä ongelmia olen kertonut enemmän suhteestani Kokoomukseen. Siinä avaan syitä, miksi pidän itseäni nykyään sitoutumattomana. Suosittelen.
