Prosessipäästöt

Lapsosilla on hiihtoloma, ja sen kunniaksi menen itsekin Brysseliin vasta huomispäivänä. Kirjoittelen kotosalla ja urakoin sähköpostin kanssa ja etenkin nautin urheilumahdollisuuksista. Ulkona on ihanaa juosta, mutta olen koukussa myös kuntopyöräilyyn ja painonnostoon. Toki myös olympialaisiin, mutta nämä tukevat toisiaan. Kun katson curlingia tai lätkää, tulee samalla poljettua aika paljon.

Nyt täytyisi vastata myös Osmo Soininvaaran kirjoitukseen, jonka hän teki vastaukseksi viime viikon Sunnuntai-debattiini.

Minua vähän ihmetyttää Vihreiden tarve vähätellä ja leimata: Hassin ja Hautalan tekstissä olin tietämätön ihminen, joka ei seuraa politiikkaa eikä ole perillä hallitusratkaisuista, Soininvaaran tekstissä mainostan ”raskaan teollisuuden markkinoimaa mallia”. Ehkäpä siksi kuitenkin, että olen markkinoinut tätä mallia itse heille vuonna 2002 ratkaisuksi terästeollisuuden perusongelmaan, prosessipäästöihin.

Terästeollisuuden ongelma on, että sen CO2-päästöt ovat runsaat lähtökohtaisesti: terästä ei voi valmistaa polttamatta hiiltä masuuniprosessissa. Koko ainetta ei ole olemassakaan muuten. Jos olemme sitä mieltä, että terästä kuitenkin jossain tarvitaan eikä se ole korvattavissa muulla, sen prosessipäästöt pitää hyväksyä.

Terästehtaiden välillä on kuitenkin valtavia eroja siinä, miten paljon ne päästelevät. Alkuvuodesta 2002 Rautaruukin ja Avesta Polaritin tehtaiden luottamusmiehet kävivät Brysselissä kertomassa omasta tilanteestaan, ja näyttivät tilastoja, joissa vertailtiin eri maiden terästeollisuuden päästöjä. Suomalaispäästöt olivat maailman alhaisimpia, lähellä teoreettista minimiä. Heitä harmitti, että jos päästökauppa nostaa kustannuksia ja ajaa sen seurauksena heidän työpaikkansa pois ja tuotantoa muualle, tehty teräs ei missään nimessä ole puhtaammin tehtyä.

Jäin miettimään asiaa. (Heidi Hautalakin oli muuten siinä sessiossa
läsnä ja vakuutti, ettei tuollaisten pitäisi missään nimessä joutua kärsimään. Miehet tulivat iloisiksi Heidin vakuutuksista, mutta Heidi ei sittemmin tehnyt verbaalista lohdutusta enempää.)

Terästeollisuushan toivoi voivansa jäädä päästökaupan ulkopuolelle juuri kyseisten prosessipäästöjen vuoksi.

Siksi ehdotin paria viikkoa myöhemmin terästeollisuudelle ajatustani, jota silloin kutsuin teoreettiseksi minimiksi: jos direktiiviin saataisiin ajatus, että päästöiksi laskettaisiin vain pienimpien mahdollisten prosessipäästöjen ylittävät päästöt, silloin järjestelmä ei rankaisisi kyseistä teollisuudenalaa kohtuuttomasti, vaan palkitsisi puhdasta ja kannustaisi muita vähennyksiin. Ensimmäisen kerran testasin ideaa 13.3. 02 Strasbourgissa TT:n ja Metsäteollisuuden illallisilla. Siitä kehittyi myöhemmin mielessäni idea sektorikohtaisista teoreettisista minimeistä, ja olin vain iloisesti yllättynyt kun kuulin, että muutkin sen tapaisia maailmalla pohtivat.

Olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa siitä, että pitää olla mekanismeja, jotka ohjaavat pienipäästöisen tuotannon piiriin: jos terästä ja sementtiä voidaan korvata puulla, järjestelmän pitäisi kannustaa siihen. Se on kuitenkin tehtävä muilla ohjauskeinoilla kuin päästökaupan avulla – päästökauppa on liian karkea väline prosessipäästöisten tuotantomuotojen kanssa.

Share Button

19.helmikuu 2006

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: