Päästökauppa oli hyvä idea – mutta vain teoriassa Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti

EU:n sisäinen päästökauppa on ollut virheratkaisu. Järjestelmä rankaisee niitä, jotka tuottavat paperia tai terästä puhtaimmin keinoin ja on ajanut tehtaita Euroopan ulkopuolelle. Maakohtaisten rajoitusten sijaan tarvittaisiin teollisuudenalakohtaista päästöjen sääntelyä, kirjoittaa europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola.

Kun EU:n sisäistä päästökauppaa on käyty reilu vuosi, Euroopassa ollaan hämmästyttävän yksimielisiä siitä, että järjestelmä oli virheratkaisu. Kuluneella viikolla viimeksi Saksan terästeollisuus vaati kaupan keskeyttämistä. Useat teollisuusyritykset ovat viitanneet päästökaupan aiheuttamaan kustannusten nousuun perustellessaan laitosten sulkemista ja tuotannon siirtämistä muualle.

Päästökaupan suurimpana ongelmana pidetään sen vaikutusta sähkön hintaan. Vain Fortumin kaltaiset pörssisähköä tuottavat yhtiöt, joille päästökauppajärjestelmä takaa tuntuvan ylivoiton päästöttömästi tuotetusta sähköstä, ovat tyytyväisiä.

Lainsäätäjät ovat hitaita myöntämään aikaansaannostaan virheeksi. Vielä Montrealin ilmastokokouksessa joulukuussa eurooppalaista päästökauppaa esiteltiin esimerkkinä EU:n ilmastopolitiikan onnistumisesta ja mallia kaupiteltiin myös amerikkalaisille. On tunnettu poliittista ylpeyttä siitä, että suurisuuntainen ilmastohanke ylipäänsä saatiin aikaiseksi.

Teollisuuden kritiikkiin on vastattu sanomalla, että johtopäätösten tekeminen yhden päästökauppavuoden perusteella on vielä liian aikaista.

Merkit eivät kuitenkaan ole lupaavat. Jos poliittisen onnistumisen yksi kriteeri on, että suunnitelmat perustuvat oikeaan osuneisiin ennusteisiin eivätkä virhearvioihin, komission voi todeta epäonnistuneen.

Pahin virhe liittyi päästötonnin hinta-arvioon: laskelmissa erehdyttiin jopa kuusinkertaisesti – nykyistä päästötonnin hintatasoa ei otettu huomioon edes kauhuskenaarioissa. Nyt se hyydyttää Euroopan.

Omalla lainsäätäjän urallani en tiedä mitään niin keskeneräistä ja huonosti valmisteltua esitystä, kuin komission direktiiviehdotus päästökaupasta vuonna 2001 oli. Suunnitelmassa, jonka varaan oltiin rakentamassa eurooppalaista taloutta, kilpailu- ja ilmastostrategiaa, oli valtavia aukkoja. Edes teoreettista tutkimusta päästökaupan vaikutuksista ei ollut kuin nimeksi. Eurooppa astui tuntemattomalle maaperälle, ja hanketta leimasi tavaton kiire.

Esitys ei sisältänyt arvioita laajentumisen vaikutuksista, ei suuntaviivoja päästöoikeuden kirjanpidollisesta asemasta yrityksissä, ei ehdotusta sen arvonlisäverotuksesta, ei strategiaa vakavien markkinahäiriöiden ja spekulatiivisten hyökkäysten varalle, ei kunnollista tietoa jäsenvaltioiden päästöistä eikä minkäänlaista esitystä muutoksenhakuoikeuksista.

Ehdotus ei myöskään ottanut kantaa varhain toimineiden yritysten kilpailukykyyn, ei pohtinut taakanjaon tuomia maakohtaisia rajoitteita yritysten kohdalla eikä kilpailua vääristäviä tekijöitä jäsenvaltioiden välillä.

Päästökaupan suhde valtioiden verotuloja koskeviin intresseihin jäi avoimeksi samoin kuin päästökaupan vaikutus vapaisiin energiamarkkinoihin. Lisäksi esitys näytti sekoittavan tavoitteet ja keinot, kansallisen ja yritystason sekä markkinavälineet ja perinteisen kontrolliin perustuvan hallinnon.

Kahdessa vuodessa saimme parannettua esitystä monelta osin, mutta emme korjattua perusongelmia.

Päästökauppa on kuitenkin nerokas idea, teoriassa.

Markkinamekanismina se antaa yrityksille aikaa sopeutua suuren luokan muutokseen, jossa ilmakehälle syntyy hinta siinä missä tonttimaallekin. Päästökaupan avulla päästöjä voidaan vähentää siellä, missä se on halvinta. Jos on halvempaa ostaa muilta päästöjään vähentäneiltä oikeuksia kuin vähentää itse, se sopii, kunhan jossakin vähentämistä tapahtuu. Samalla markkinamekanismi kannustaa ympäristötoimiin.

Tällaista mekanismia teollisuuskin oli aikoinaan itse toivonut, mutta tarjottu tulos oli pettymys.

Ensinnäkin EU:n yksipuolisia ilmastotoimia pidettiin vakavana virheenä.

Ympäristöinvestointien ja päästöoikeuksien hintaa ei voi sisällyttää markkinahintaan maailmalla, mikä antaa kilpailuetua saastuttavammille tuottajille. Ja jos tuotanto siirtyy löysempien päästönormien piiriin, päästöt kokonaisuutena tarkastellen kasvavat. Ympäristökielellä tämä tarkoittaa hiilivuotoa.

Päästökaupan toinen perusvirhe oli sen kytkeminen eri jäsenmaille määriteltyihin päästövähennystavoitteisiin.

Kun joustava markkinamekanismi kohtaa jäykän kansallisen rajan, päästökauppa saa suunnitelmatalouden piirteitä. Se ohjaa resursseja päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan sekä palkitsee vääriä tahoja.

Suomi on sopiva esimerkki. Maassamme tehdään maailman puhtaimmin terästä ja paperia, mutta kovan kansallisen tavoitteemme vuoksi yrityksemme joutuvat odotusten vastaisesti erittäin tiukoille. Joudumme maksamaan päästöjen vähentämisestä kahteen kertaan: ensin vähennysinvestoinneissa, sitten päästöoikeuksien muodossa uudelleen.

Siksi on asiallista todeta, että Euroopassa harjoitetaan päästökauppaa, joka on enemmän rakennepolitiikkaa kuin kasvihuonekaasujen hillintää.

Kuinka Eurooppa voi tehdä tällaisia virheitä?

Yksi syy liittyy edellisen komission direktiivihurmokseen: kasvihuoneilmiötä haluttiin laittaa kuriin useilla eri lainsäädäntöhankkeilla. Näitä olivat päästökauppadirektiivin lisäksi esimerkiksi direktiivit yhdistetyn sähkön- ja lämmöntuotannon edistämisestä, uusiutuvien edistämisestä, vesipolitiikan kehyslinjoista, energian ja sähkön verotuksen kehyslinjoista sekä energiapalveluista ja energian loppukäytön tehokkuudesta.

Kaikilla näillä on yhtäläiset tavoitteet: päästöjen vähentäminen ja energiatehokkuuden lisääminen. Ongelma puolestaan on se, että ne lähestyvät tavoitetta eri tavoin päällekkäisyyttä aiheuttaen.

Jos direktiivien vaikutusta toisiinsa ei oteta huomioon, syntyy kaksoistaakkoja. Esimerkin tarjoavat päästökauppa ja energiaverotus, jonka tarkoitus oli sisällyttää päästöt hintaan. Tai se, ettei päästökaupan vaikutuksia yhdistelmävoimaan mietitty. Koordinaation puute eri pääosastojen kesken näyttää saavan merkittävän ja nolon roolin eurooppalaisessa lainsäädännössä.

Vaikka EU:n sisäinen päästökauppa olisi viisainta kiireesti jäädyttää, päästökauppaa ei pitäisi ideana hylätä. Hiilidioksidille muodostuva markkinahinta on oikea ja järkevä tavoite. Se pitäisi vain vapauttaa maakohtaisista rajoista aidoksi globaaliksi markkinamekanismiksi.

Maakohtaisten rajoitusten sijasta tulisikin laatia maailmanlaajuinen teollisuussektorikohtainen järjestelmä, joka perustuisi energiatehokkuuteen, Kriteeriksi tulisivat päästöt tuotantotonnia kohti. Siten esimerkiksi kaikki maailman terästeollisuus olisi samassa vertailussa, ja se laitos, jolla olisi pienimmät mahdolliset päästöt tuotantotonnia kohti, saisi myyjän aseman.

Vasta tällainen järjestelmä kannustaisi vähentämään päästöjä, sillä se palkitsisi aina ja kaikkialla vähäpäästöisintä toimijaa. Se takaisi myös, että päästökauppa ei vääristäisi kilpailua eikä antaisi saastuttajalle kilpailuetua.

Eija-Riitta Korhola

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok) ja parlamentin ympäristövaliokunnan jäsen.

Share Button

11.helmikuu 2006

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: