Huutokauppa ei ratkaise päästökaupan ongelmia

Osmo Soininvaara puolustaa (HS Jälkipeli 19.02.06) EU:n päästökauppaa ja peräänkuuluttaa versiota, jossa päästöoikeudet huutokaupattaisiin. Huutokauppa poistaisi monia EU:n päästökaupan nykyisiä ongelmia, mutta toisi uusia lisää. Tilalle tulisi sama vaikutus, joka CO2-verolla olisi: jokaisesta tuotetusta päästötonnista maksettaisiin veroluonteinen maksu – ja päästökauppaa haluttiin nimenomaan vaihtoehdoksi veroille. EU:n laajuisena se verottaisi kansainvälisessä kilpailussa olevia yrityksiä tuntuvasti.

Se ei myöskään ratkaisisi windfall profit -ongelmaa. Edelleen myös päästöttömien sähköntuotantomuotojen myyntihintaa nostettaisiin tarpeettomasti.

Soininvaara sanoo minun suosittavan päästökaupan tilalle raskaan teollisuuden markkinoimaa mallia. Syy voi olla siinä, että olen itse esittänyt kyseistä mallia raskaalle teollisuudelle.

Terästeollisuuden ongelma on sen lähtökohtaisesti runsaat CO2-päästöt: terästä ei voi valmistaa polttamatta hiiltä masuuniprosessissa. Jos olemme sitä mieltä, että terästä kuitenkin jossain tarvitaan eikä se ole aina korvattavissa muulla, prosessipäästöjen osuus pitää hyväksyä.

Maailman terästehtaiden välillä on kuitenkin valtavia päästöeroja. Alkuvuodesta 2002 Rautaruukin ja Avesta Polaritin tehtaiden luottamusmiehet kävivät Brysselissä kertomassa omasta tilanteestaan ja näyttivät tilastoja, joissa vertailtiin eri maiden terästeollisuuden päästöjä. Suomalaispäästöt olivat maailman alhaisimpia, lähellä teoreettista minimiä. Heitä huoletti ajatus, että jos päästökauppa nostaa kustannuksia ja ajaa sen seurauksena heidän työpaikkansa pois ja siirtää tuotantoa muualle, hyödyn korjaavat saastuttajat.

Terästeollisuus toivoi voivansa jäädä päästökaupan ulkopuolelle juuri kyseisten prosessipäästöjen tähden. Jäin miettimään asiaa, ja ehdotin hieman myöhemmin ideaani, jota silloin kutsuin teoreettiseksi minimiksi: direktiiviin pitäisi sisällyttää ajatus, että tietyillä prosessipäästöjen alalla päästökaupan piiriin laskettaisiin vain teoreettisesti pienimpien mahdollisten prosessipäästöjen ylittävä osuus. Silloin järjestelmä ei rankaisisi kyseistä teollisuudenalaa kohtuuttomasti, vaan palkitsisi puhtainta ja kannustaisi likaajia vähennyksiin. Siitä kehittyi myöhemmin mielessäni idea sektorikohtaisista teoreettisista minimeistä, ja olin vain iloisesti yllättynyt kun kuulin, että muutkin sen tapaisia maailmalla pohtivat.

Olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa siitä, että pitää olla mekanismeja, jotka ohjaavat vähäpäästöisen tuotannon piiriin: jos terästä ja sementtiä voidaan korvata puulla, järjestelmän pitää kannustaa siihen. Se on kuitenkin tehtävä muilla ohjauskeinoilla kuin päästökaupan avulla – päästökauppa on liian karkea väline.

Kun puhutaan siitä mikä ei toimi ja mikä on epärealistista, meillä on nyt sellainen malli. Se ei vähennä päästöjä, se hiilivuotaa, se ei houkuttele muita rintamaan mukaan. Koko Kioto on nyt oikeastaan kuollut, ja tehokkaampia malleja olisi pakko saada tilalle.

Teollisuustoimialakohtainen malli perustuu siihen realismiin, että maailmalla tarvitaan ja kulutetaan tiettyjä tuotteita, kuten paperia, terästä ja sementtiä. Siksi olisi hyvä, että saataisiin aikaan mekanismi, joka kannustaa tuottajia parantamaan omaa valmistusprosessiaan. Vaikka teräksen tuotanto lakkaisi 'epäekologisena' lähes kaikista kehittyneistä ja ns. siirtymätalousmaista, aina jää jokin kolkka maailmassa, joka vastaa teräksen kysyntään. On vaikea kuvitella, että ihmiskunta onnistuisi lakkauttamaan teräksen kysynnän nopeasti ja korvaamaan sen jollain muulla materiaalilla.

Voidaan toki olla välittämättä teollisuusyrityksistä, ihmisten työllistämisestä ja reaalimaailman tarpeista. Lähtökohtani on pragmaattisempi: jos ja kun ihmiskunnalla on tiettyjä tarpeita, joita tyydytetään tietyillä tuotteilla, tuotantoprosessien on oltava mahdollisimman puhtaita.

Share Button

19.helmikuu 2006

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: