Tammikuun uutiskirje

Keväistä tammikuuta Strasbourgista!

Vuoden ensimmäinen täysistuntoviikko oli omalta kannaltani niin kiireinen, että vasta kun talo alkaa hiljetä ja väki valuu kotimaihinsa ympäri Eurooppaa, saan kirjoitettua tapahtumista.

Tulin tälle täysistuntoviikolle suoraan Saharasta, jossa vietin viikonlopun ihmisoikeusjärjestö First Step Forumin kokoontumisessa. Marokon kuningas ja hallitus olivat kutsuneet meidät vieraakseen pitämään vuosikokoustamme siellä. Samalla tutustuimme Länsi-Saharan kriisin taustoihin. Lupasimme sen tehdä, ei ottaa kantaa jonkun puolesta tai jotain vastaan, vaan kuunnella osapuolia. Matka oli uskomattoman kiinnostava, ja media seurasi liikkeitämme joka päivä. Harmittelin ensin kovasti, että reissu osuu vaalipäivään, mutta oli oikeastaan mahtavaa juhlia Sauli Niinistön menestystä Saharan erämaassa, minne tiedot ääntenlaskun kehityksestä alkoivat tippua. Kotisivuillani on kuva, jossa tuuletan voittoa Saharan erämaa taustalla.

Marraskuussa sanoin vaaliristeilyllä toimittajille uskovani Saulin voittavan koko vaalit. Se näkyi vähän huvittavan kokeneita toimittajia, mutta tietenkin epärealistinen naismeppi oli ihan hauska kuriositeetti haastateltavaksi. Sain siis tilaisuuden kertoa, miksi ”Korhola uskoo ihmeeseen”. Kerroin etten ole mikään meedio, mutta minusta on ilmiselvää että sellainen ehdokas haastaa sanomallaan istuvan presidentin. Niin korkeilla kannatusluvuilla presidentin on keskityttävä lähinnä välttämään virheitä, mikä ei ole hedelmällinen lähtökohta debateissa. Status quolla, vallitsevalla asetelmalla, on taipumus voittaa silloin, kun selvä viesti puuttuu. Mutta jos haastajalla sellainen on, kaikki on mahdollista.

Saulilla ilman muuta on. Hänen viestinsä vastakkainasettelun turhuudesta on juuri sitä, mitä oma työni havainnollistaa päivittäin. Poliittisessa toimintakehyksessä on tapahtunut EU-jäsenyyden ja globalisaation myötä pysyvä muutos, joka tekee vastakkainasettelusta suorastaan vahingollista. Täällä Strasbourgissa ja Brysselissä poliittiset linjaerot liukenevat yhteisen edun nimissä. Itsekin koen mitä suurimmassa määrin olevani suomalaisen työväen asialla, kun puolustan eurolainsäädännössä suomalaista näkökulmaa ja tuon esiin olosuhteidemme asettamia haasteita: se merkitsee työpaikkojemme puolustamista.

Oma raporttini Århusin sopimuksen soveltamisesta yhteisön toimielimiin hyväksyttiin keskiviikkona. Kyse on merkittävästä ympäristölainsäädännöstä, joka koskee ympäristötiedon saatavuutta ja kansalaisten osallistumisoikeutta päätöksentekoon.

Parlamentti hyväksyi myös Montrealin ilmastokokousta käsittelevän päätöslauselman, jossa otetaan kantaa ensimmäisen Kioto-kauden jälkeiseen aikaan, ns. post-2012 kauteen. Montrealin kokouksen osallistujana olin yksi päätöslauselman laatijoista. Tällä hetkellä tilanne ilmastopolitiikan suhteen on, että me elämme jonkinlaisessa kollektiivisessa itsepetoksessa. Koska Kioton sopimus on ikään kuin ainoa toivo, sen arvostelemista pidetään vaarallisena. Mutta en mahda sille mitään, että vielä vaarallisempana pidän sen uskottelua, että olisimme päässeet Montrealissa eteenpäin. Kolme neljännestä päästöistä saa kasvaa kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire. Merkittävimmät päästäjät ja kasvajat eivät ole liikkuneet piiruakaan päästövähennysten suuntaan. Esimerkiksi Kiina ja Intia toistivat Montrealissa aiemman kielteisen kantansa.

Nykyisellään Kioto aiheuttaa hiilivuotoa ja EU:n päästökauppa vääristää kilpailua. En ole arvostellut päästövähennysvelvoitteita siksi, että ne maksavat vaan siksi että kustannukset eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Jotakin on pielessä, jos toiset maksavat vähennyksensä kahteen kertaan toisten vain rikastuessa systeemin avulla.

Miksi sitten vielä teeskennellään, että eteenpäin mentiin? Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule. Onko kyse poliittisesta ylpeydestä? Arvovaltasyistäkö on vaikea antaa periksi ja myöntää, että keinoja pitäisi kiireesti vaihtaa? EU:n on hyvin pian lopetettava tämä kaunopuheisuus ja kohdattava tosiasiat.

Tämän katsauksen olen tapani mukaan lähettänyt kaikille teille, jotka tavalla tai toisella olette olleet sähköisissä tekemisissä kanssani, joku ehkä annettuaan kolumnipalautetta, toinen moitittuaan/kehuttuaan äänestyskäyttäytymistäni. Jos et halua näitä katsauksia, lähetä viesti niin korjaamme tilanteen.

Lämmin kiitos jälleen kaikista saamistani viesteistä, ne ovat tuottaneet iloa. Tervetuloa jälleen lukemaan www.korhola.com, josta voit lukea paljon lisää, mm. nettipäiväkirjaa ja tiedotteitani. Tällä kertaa laitan jutun lopuksi vanhan kolumnini Aamulehdestä vuodelta 2003. Syy on siinä, että järkyttävä uutinen 9-vuotiaan tytön kuolemasta ei jätä minua rauhaan. Vielä en tietenkään tiedä asiasta muuta kuin lehtien ensiuutiset, mutta omassa mielessäni aihe liittyy siihen, mitä olen pitkään pohtinut ja mistä kirjoittanut: me olemme vaaraksi itsellemme ja toisillemme, ellemme osaa käsitellä ihmisen pimeää puolta.

Toivotan hyvää alkukevättä ja muistakaa käyttää hienoa oikeuttanne äänestää !

Lämpimin terveisin Eija-Riitta

Synkempi ihmiskuva tuottaisi valoisamman Suomen

Yhtä usein kuin rakastuneet väittävät kuulleensa päässään klik, perustelevat tappajat ja pahoinpitelijät tekojaan vastaavalla akustisella elämyksellä: viattomassa päässä jokin vain naksahti. Ei tiedetty, ei tajuttu, mitä tapahtui; raivo sai yliotteen ja mieli pimeni.

Ja valitettavan usein juuri klikistä seuraa naks. Kun nykyään lukee murheellisia uutisia rakastuneiden, mustasukkaisten ja hyljättyjen epätoivoisista teoista, alkaa murrosikää lähestyvän lapsen vanhemmasta tuntua kuin olisi kohta lähettämässä lastaan rintamalle. Rakastuminen on riskikäyttäytymistä maassa, jossa naksahtelee.

Suomalainen kansa on merkillisen viatonta ja väkivaltaista. Ensin emme tiedä pahuudesta mitään, seuraavassa hetkessä se on jo nielaissut ihmisen peruuttamattomiin tekoihin. Se panee kysymään, voisiko näillä piirteillä olla yhteys keskenään. Jos ihmisiä opetettaisiin tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja jos jatkuva pikku naksutus kuuluisi maailmankuvaan, sorruttaisiinko yhtä epätoivoisiin tekoihin?

Kulttuurimme suuri erehdys on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Meiltä puuttuvat välineet hallinnoida pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se karkaa hallinnasta raivon hetkellä. Kodeissa ei opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä.

Filosofi Urpo Harva väitti, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja hirmuvalta on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Saman vision vyöryttää voimalla englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys (Like 2003), jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon. Tuo teos kuuluisi joka kotiin siinä missä bussiaikataulutkin. Kansaa pitäisi kurssittaa ihmisluonnon tuntemukseen.

Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä.” Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: ”Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja.” Freudinkin mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.

Miten siis petoja katsotaan ja susia kuunnellaan kohtuullisesti mutta ei liikaa?

Luin kerran erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä "sairaus", ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan, kunnes tajusin.

Se, että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eikä kenenkään heistä ennustettu saavuttavan aikuisikää.

Fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi, kolmas naksutukseksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kipu tekee ihmiselle palveluksen kertoessaan rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki.

Eettisen kipuherkkyyden ja pahuuden tunnistamisen päämäärä ei ole siinä rypeminen vaan silmiin katsominen, onnistunut evil management. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee. Ei vain niin, että tietyn poliitikon suurin ongelma on poliitikko itse. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.

Sieltä löytyy myös ratkaisuja. Kykymme empatiaan on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon. Siksi Francis Bacon sanoikin oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja. Samoin on jokaisen rakastavan laita.

Share Button

18.tammikuu 2006

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: