Palasin päivällä lumisesta Montrealista sohjoiseen Suomeen. Katselin juuri uutisia Montrealin tuloksista, joita kiiteltiin suuriksi saavutuksiksi ja ihmettelin, mistä oikeastaan on kyse. Tuloshan oli oikeastaan surkea: mikään ei muutu.
Kenen arvovaltaa tässä suojellaan, ja miksi?
On totta, että kokouksessa nuijittiin paljon päätöksiä, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Samoin teknologian suomia mahdollisuuksia pohdittiin entistä avoimemmin, näistä kiinnostavimpana hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (Carbon Capture & Storage, CCS). Mutta jos katselee vakavasti tuloksia, enpä tiedä mitä rohkaisevaa on siinä, ettei vieläkään ole näköpiirissä kontrolloida kuin yhtä neljännestä maailman päästöistä.
Ilmastokokouksen tärkein aihe oli, millaista ilmastopolitiikkaa aletaan harjoittaa vuoden 2012 jälkeen, nykyisen Kioto-kauden päätyttyä. Kokous päätyi etenemään niin sanotusti kahdella raiteella:
Ensimmäinen raide tarkoittaa post-2012 neuvotteluja Kioton pöytäkirjan 3.9-artiklan perusteella, joka koskee Kioton ratifioineita maita. Näiden neuvottelujen ulkopuolelle jäävät siis USA ja Australia, elleivät ne päädy ratifioimaan Kiotoa. Artiklan mukaisesti neuvottelujen kohteena olisivat vain ns. Annex 1-maat eli teollisuusmaat, kehitysmaille ei edelleenkään tarjottaisi velvoitetta, ainoastaan vapaaehtoista vuoropuhelua. Teoreettisesti ainoa reitti kehitysmaiden velvoitteille voisi syntyä pöytäkirjan tarkistuksen (Art. 9) kautta, mutta näin ei odoteta tapahtuvan.
Neuvottelujen on tarkoitus alkaa ensi toukokuussa ja valmistua ajoissa niin, ettei velvoitevapaata kautta pääse 2012 jälkeen syntymään.
Toinen raide tarkoittaa post-2012 keskusteluja YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC) perusteella. Kyseessä olisi vapaamuotoinen vuoropuhelu ilmastonmuutoksen hillinnästä, teknologian kehittämisestä sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Tämä kattaisi kaikki maailman maat (myös kehitysmaat ja USA). Tässä yhteydessä USA kuitenkin vastusti kaikkia sellaisia muotoiluja, joissa olisi vihjattu sitoviin päästörajoitusvelvoitteisiin tai siihen, että vuoropuhelu voisi edes joskus tulevaisuudessa johtaa niihin. Tarkoitus on järjestää vuosina 2006-2007 seminaareja näistä aiheista.
Päätösten perusteella näyttää siis, että USA ei tule hyväksymään päästövähennysvelvoitteita YK:n ilmastosopimuksen tai Kioton pöytäkirjan kautta. Näyttää myös siltä, ettei kehitysmaita saada luopumaan erityisasemastaan saada olla mukana vailla päästörajoja. Kun kehitysmaiden päästöt ovat noin puolet ja USA:n noin neljänneksen, tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kolme neljännestä päästöistä on päästöneuvottelujen ulkopuolella.
Vaikea riemastua.
