Joulun alla on uutisoitu monen koulun ja päiväkodin karsineen juhliensa uskonnollista osuutta jouluevankeliumi, seimi ja enkeli taivaan on hyllytetty, jäljelle on jätetty talviset pakkaslaulut ja tonttuleikit. Päätöstä on perusteltu suvaitsevaisuusnäkökohdilla ja halulla olla loukkaamatta toisuskoisten tunteita.
Perustelu yllättää minua. Kuulun europuolueemme islam-työryhmään ja olen osallistunut keskusteluihin, jotka liittyvät Islamin ja kristinuskon vuoropuheluun. Tulevaisuuden ja etenkin EU:n laajentumisen kannalta tämän dialogin merkitys tulee hyvin tärkeäksi. Sen havainnon teen yhä uudestaan, että länsimaissa usein harjoitettu uskontosiivous ei vastaa lainkaan muslimien toiveita yhteiskunnasta. Onko kyseessä jokin omaehtoinen itsesensuuri, jota kukaan ei ole ollut vaatimassa? Uskonnollisesti sitoutuneen ihmisen on päinvastoin helpointa elää siellä, missä tätä elämänaluetta ei tarvitse kieltää ja missä uskontoa pidetään arvossa.
Ennen kuin siis teemme suurta uskonputsausta ja luovumme kulttuurisista perinteistämme, kannattaa harkita huolellisesti, mihin sitä tarvitaan. Olennaiseksi tulee kysymys, mitä suvaitsevaisuus on ja miten sitä edistetään. Ja kannattaisiko tehdyistä virheistä oppia?
Viime vuoden syksyllä tapahtunut hollantilaisen ohjaajan Theo van Goghin murha ja sen jälkiseuraukset paljastivat Hollannista paljon uutta. Maahanmuuttajien kulttuurinen integraatio ei ollutkaan niin saumaton kuin oli luultu, ja kuuluisa hollantilainen suvaitsevaisuus oli koetuksella. Hollanti, jota pidetään eräänlaisena Euroopan risteyksenä ja makrokosmoksena, muuttui levottomaksi näyttämöksi: kuukauden sisällä tehtiin 174 rasistiseksi tai äärioikeistolaiseksi luokiteltavaa tekoa.
Suuri osa hollantilaisista antoi tukensa islaminvastaisille mielipiteille. Pääministeri Balkenende yritti liennytellä ja haastaa dialogiin. Sen jälkeen on pohdittu, mikä meni pieleen maahanmuuttopolitiikassa. Helppoja, selviä vastauksia ei ole, mutta ilmeisesti aiempi linja kasvatti paineita, jotka purkautuivat. Sen jälkeen Hollanti on selvästi ottanut askeleen kohti maassa maan tavalla -politiikkaa. Esimerkkinä siitä on tiukentunut kielipolitiikka: maahanmuuttajalta edellytetään valmiutta opiskella kieli määräajassa.
Oma kysymykseni on, voisiko kriisillä olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten liberalismin vaatimaa suvaitsevaisuuden käsitettä on ymmärretty. Onko omasta perinteestä tingitty tavalla, joka jännitteiden lieventämisen sijasta on kasvattanut niitä.
Paternalismin eli holhoamisen pelko on saanut yhä useammat kuvittelemaan, että moniarvoisuuden vaatima suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten arvojärjestelmien kritiikitöntä hyväksymistä ja omista arvoista vaikenemista. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Tämä ajattelumalli kuuluu kuitenkin eettiselle relativismille, ei liberalismin moniarvoisuuden vaatimukselle, väittää filosofi Sirkku Hellsten.
Hellsten valittelee teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole asiaankuuluvaa puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola on todennut saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta. Emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden.
Hellsten pitää relativismia liberalistisen yhteiskunnan väärinkäsityksenä, joka johtaa vahingolliseen väistelyyn arvoista. Hellsten peräänkuuluttaa relativismin sijaan pluralismia, jonka mukaan erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa – siitä yksinkertaisesta syystä että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää.
Hellsten katsoo, että relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.
Mitä tämä voisi olla? Miten moniarvoisuutta voisi edistää?
Kuvitellaan monikulttuurista ympäristöä ja lasten päiväkotia siellä. Se sijaan että luovuttaisiin uskonnollisista juhlista, lapsille voitaisiin suoda tilaisuus jakaa kulttuurinsa ja taustansa rikkaimmat elementit. Siinä missä toinen päiväkoti ohittaisi kalendaariset uskonnollisperäiset juhlat vaikenemalla, pluralistinen vaihtoehto antaisi lapsille mahdollisuuden nähdä läheltä ramadanin, joulun tai hanukan peräjälkeen.
Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla, ei siitä vaikenemalla, päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin. Omasta tärkeästä luopuminen ei välttämättä edistäkään suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.
1 kommentti artikkeliin “Kun enkeli ja tähti jäävät varastoon (Hämeen Sanomat)”