Joulukuun uutiskirje

Lämmin joulutervehdys Strasbourgista

Hyvää adventtiaikaa! Taas kiireinen täysistuntoviikko jouluisessa Strasbourgissa on melkein ohi, ja oma joulutaukonikin alkaa muutaman tunnin päästä. Käväisin joulumarkkinoilla ostamassa eilen mistelinoksan, joten kiireistä huolimatta jouluun on myös varustauduttu.

Viime aikoina olen saanut osallistua kahteen hyvin tärkeään kokoukseen. Poliittinen ryhmämme on käynnistänyt dialogin Islam-maiden kanssa, ja ensimmäinen neuvottelumme pidettiin marraskuun lopussa Bahrainissa. Uskon, että jatkon kannalta tämän vuoropuhelun merkitys tulee hyvin tärkeäksi. Sen havaitsin jälleen kerran, että länsimaissa usein harjoitettu itsesensuuri – karsimme jouluevankeliumeja ja muita uskonnollisia elementtejä juhlistamme, jotta emme loukkaisi toisuskoisia – ei vastaa lainkaan muslimien toiveita yhteiskunnasta. Päinvastoin, uskonnollisesti sitoutuneen ihmisen on helpointa elää siellä, missä tätä elämänaluetta ei tarvitse kieltää.

Toinen tärkeä neuvottelu osui viime viikkoon. Olin mukana Montrealin ilmastokokouksessa europarlamentin edustajien delegaatiossa. Planeetan tulevaisuuden kannalta ehkä yksi tärkeimpiä kokouksia päättyi ristiriitaisesti. Osapuolet vakuuttivat edistysaskeleita ja onnistumista, mutta jos katson neuvottelutulosta, on pakko todeta se masentavaksi. Montrealissa ei oikeastaan päästy askeltakaan eteenpäin. Vieläkään mikään ei viittaa siihen, että kasvihuonekaasujen päästövähennysrintama tulisi yhtään nykyistä laajemmaksi, ja tämä tarkoittaa, että Kioton sopimuksen avulla ei kontrolloida kuin yhtä neljännestä maailman kasvihuonekaasuista. Kolme neljännestä päästöistä kasvaa todennäköisesti kiihtyvää vauhtia. Se ei riitä, kun ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire.

Miksi sitten jatkamme ja vielä teeskentelemme, että eteenpäin mentiin? Jos olisi kyse yrityksen toiminnasta, valittu strategia olisi ajat sitten hylätty tehottomana: tulosta ei tule. Mietin, onko nyt kyse poliittisesta ylpeydestä. Arvovaltasyistäkö on vaikea antaa periksi ja myöntää, että keinoja pitäisi kiireesti vaihtaa? Vai tartutaanko sopimukseen kuin viimeiseen toivoon?

Lyhyesti sanoen umpikujassa on kysymys siitä, että vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus ei asettanut kehitysmaiden päästöjen kasvulle mitään rajaa. Tuolloin ei ehkä osattu aavistaa, millaiseen nousuun ne lähtisivät – maailma ikään kuin luisui alta. Nyt noin puolet päästöistä tulee kehitysmaista. Tämä on taas suurin syy siihen, miksi Yhdysvallat, joka vastaa päästöjen neljänneksestä, ei suostu mukaan. Se on sitä mieltä, että sopimus joka kattaa vain puolet ongelmasta, ei ratkaise sitä.

On totta, että kokouksessa saatiin aikaiseksi enemmän päätöksiä kuin ennen. Samoin teknologian suomia mahdollisuuksia pohdittiin entistä avoimemmin, näistä kiinnostavimpana hiilidioksidin talteenotto ja varastointi (Carbon Capture & Storage, CCS). On tärkeää myös, että ilmastomuutokseen sopeutumiseen kiinnitetään huomiota. Mutta vieläkään minään päätetyn perusteella ei voi luoda realistisia toiveita siitä, että päästövähennysrintama tulisi laajemmaksi.

Ilmastokokouksen tärkein aihe oli, millaista ilmastopolitiikkaa aletaan harjoittaa vuoden 2012 jälkeen, nykyisen Kioto-kauden päätyttyä. Kokous päätyi etenemään useammalla raiteella:

Ensimmäinen raide tarkoittaa post-2012 –neuvotteluja Kioton pöytäkirjan 3.9-artiklan perusteella, joka koskee Kioton ratifioineita maita. Näiden neuvottelujen ulkopuolelle jäävät siis USA ja Australia. Artiklan mukaisesti neuvottelujen kohteena olisivat vain ns. Annex 1-maat eli teollisuusmaat, kehitysmaille ei edelleenkään tarjottaisi velvoitetta, ainoastaan vapaaehtoista vuoropuhelua. Teoreettisesti ainoa reitti – tästä puhutaan joissakin yhteyksissä myös erillisenä raiteenaan – kehitysmaiden velvoitteille voisi syntyä pöytäkirjan tarkistuksen (Art. 9) kautta, mutta näin ei odoteta tapahtuvan. Neuvottelujen on tarkoitus alkaa ensi toukokuussa ja valmistua ajoissa niin, ettei vuoden 2012 jälkeen pääse syntymään ajanjaksoa, joka olisi vapaa vähennysvelvoitteista.

Kolmas raide tarkoittaa post-2012 –keskusteluja YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC) perusteella. Kyseessä olisi vapaamuotoinen vuoropuhelu ilmastonmuutoksen hillinnästä, teknologian kehittämisestä sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisesta. Tämä kattaisi kaikki maailman maat, myös kehitysmaat ja USA. Tässä yhteydessä USA kuitenkin vastusti kaikkia sellaisia muotoiluja, joissa olisi vihjattu sitoviin päästörajoitusvelvoitteisiin nyt tai tulevaisuudessa. Lopputulokseksi jäävät seminaarit, joita järjestetään aiheen ympäriltä.

Päätösten perusteella näyttää siis, että USA ei tule hyväksymään päästövähennysvelvoitteita YK:n ilmastosopimuksen tai Kioton pöytäkirjan kautta. Näyttää myös siltä, ettei kehitysmaita saada luopumaan erityisasemastaan saada olla mukana Kiotossa ilman velvoitteita. Jopa Venäjä on antanut signaaleja, joita voidaan tulkita sen perääntymiseksi jatkovähennyksille.

Mitä pitäisi tehdä? Oma johtopäätökseni on, että Kioton arvovaltaa ei kannattaisi keinotekoisesti pitää yllä. Olisi korkea aika tunnustaa, että tätä reittiä ei päästä tehokkaasti eteenpäin, sillä kehitysmaat pitävät kiinni saavutetuista eduistaan eivätkä tule ajoissa päästörajojen piiriin. Siitä syystä USA katsoo voivansa jäädä ulos. Meidän pitäisi kiireesti aloittaa puhtaalta pöydältä ja kehittää kansainvälinen hiilitalous, jossa päästöllä on hinta, missä tahansa se päästetäänkään, sillä ilmakehä on yhteinen ja ilmastomuutoksen hidastamisella on kiire. On selvää, että köyhiä kehitysmaita pitää kohdella lempeämmin, mutta sellaisia olosuhteita, joissa globaali pääoma voi hyödyntää sen saastuttamalla ilmaiseksi, ei pitäisi enää luoda.

Nyt olen tainnut kirjoittaa jo liikaa. Maailman murheista huolimatta toivotan Sinulle joulurauhaa, oikein hyvää ja valoisaa, jopa valkoista Kristuksen syntymäjuhlaa.

Tämän katsauksen olen tapani mukaan lähettänyt kaikille teille, jotka tavalla tai toisella olette olleet sähköisissä tekemisissä kanssani, joku ehkä annettuaan kolumnipalautetta, toinen moitittuaan/kehuttuaan äänestyskäyttäytymistäni. Jos et halua näitä katsauksia, lähetä viesti niin korjaamme tilanteen.

Lämmin kiitos jälleen kaikista saamistani viesteistä, ne ovat tuottaneet iloa. Tervetuloa edelleen tutustumaan sivuihini www.korhola.com, josta voit lukea paljon lisää, mm. nettipäiväkirjaa ja tiedotteitani.

Joulun kunniaksi laitan tähän ikiaikaisen kolumnini peräti 11 vuoden takaa, siitä ilosta että juhlan aihekin on ikiaikainen.

Sydämellisin terveisin Eija-Riitta

Mies jota juhlin

Opportunismin mielenkiintoisin laji lienee sen harjoittajalta itseltään piilossa oleva muoto. Voi olla varsinainen kulttuurikriitikko, sivallella pahastikin yhteiskunnan ilmiöitä, läimiä laumaihmisiä, olla nuori vihainen mies ja nainen – nenä turvallisesti tuulensuunnassa. Kun sen tekee kyllin taitavasti, siis huomaamattaan, voi kulkea pitkän matkaa pystypäin. Suloista on olla trendikäs, murhaava ja viaton yhtä aikaa.

Ketään toimittajaa tai kolumnistia ei säästetä tältä kiusaukselta. Ja harva pääsee pahasta. Silti saa ja täytyy unelmoida elämästä, jota tuore painomuste ei määrittele. Joulun aika suorastaan kutsuu siihen.

Länsimaisen kulttuurin arvosteleminen olisi taatusti riskivapaata toimintaa. Kerran vuodessa tekee kuitenkin mieli ottaa riski ja keskittyä sen hyviin puoliin. Minut se tosin vie itäisille maille, Beetlehemiin.

Millainen olisi maailma, jos Palestiinaan ei olisi koskaan syntynyt miestä, joka tuomittiin kuolemaan jumalanpilkasta ja joka kuoltuaan synnytti suuremman kansanliikkeen kuin eläessään?

En tietenkään tiedä. Ehkä sellainen mies olisi keksitty – tai nainen, jos hänet pitäisi keksiä nyt. En muutenkaan tunne tarvetta kaunistella kristinuskon historiaa ja pelastaa sen mainetta. Silti ajattelen, että tämän miehen mukana maailmaan tuli jotakin luovuttamatonta.

Jotakin tapahtui ihmisen arvolle. Lapsen arvolle, köyhän arvolle, sairaan arvolle. Oli radikaali ajatus, että esimerkiksi sairas tai vammainen ei ollutkaan ansainnut kohtaloaan. Hän ei ollut sairas edellisen elämänsä syntien tähden, ei esi-isiensä tai vanhempiensa rikosten tähden tai oman riettautensa tähden. Häntä siis voitiin auttaa rikkomatta elämän järjestystä tai puuttumatta kohtalon lakiin. Se mahdollisti humanismin.

Nasaretilaisen kerrotaan hämmästyttäneen kansaa parantamalla sairaita. Sen seikan mainitsevat historioitsijatkin kuten Josefus ja Tacitus. Luulisin kuitenkin, että vähintään yhtä suuri lahja kuin terveys oli se ihmisarvon palautus, jonka yhteisön hylkäämä sai takaisin. Luojan kiitos, vieläkin sen jäljet näkyvät kulttuurissamme.

Tekee mieleni juhlia tällaista miestä.

Vihreä Lanka, Joulukuu 1994

Share Button

14.joulukuu 2005

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: