Vähäuninen Srasbourgin viikko on taas takanapäin. Istun bussissa joka köröttelee Schwartzwaldin poikki kohti Frankfurtia, sieltä siirryn lentokoneeseen ja Helsinkiin. Etelä-Suomeen tuli eilen lumet, täällä maisema kylpee kultavalossa ja lämmössä. Mutta syksyä selvästi, puissa on ruskaa. (Jahas, tässä se sitten olikin tämän päivän luontokohtaus. Olen selvästi käynyt Suvi-Anne Siimeksen nettipäiväkirjaa lukaisemassa.)
Minua nauratti kun luin tänä aamuna netistä päivän lehtiä. Vasta aika näyttää, ymmärretäänkö Sauli Niinistön kampanjan viesti oikein, mutta ainakin ensireaktio oli tervetullut. Demarit sanoivat sen mitä pitikin: Ei musta muutu valkoiseksi vain sloganin avulla. Juuri näin! Tämä on tervetullut heitto, sillä se pakottaa demarit tuomaan valkoisensa esiin. Mitä se oikeasti on? Muuttuuko jokin valkoiseksi varaamalla termi pysyvästi omaan käyttöön? Nyt alkaa suuri demytologisointi, myyteistäriisuminen.
Kirjoitin tänään kipakan tiedotteen Iranin presidentin lausunnosta, sillä myötähäpeälläkin on saturaatiopisteensä. En voi ymmärtää miksi Suomi on ollut hiljaa, kun legitiimiä valtiota uhataan hävittämisellä. Suomen olisi pitänyt reagoida heti eilen uutisiin, joissa tämä mies ilmoitti halunsa pyyhkäistä Israelin maailmankartalta.
Tänään äänestimme täysistunnossa budjetista, jolle oli annettu kolmen piiskan status. Se tarkoittaa, että poissaolo tästä äänestyksestä katsotaan raskauttavaksi, siitä tulee kirjallinen huomautus, ja yleensä vain force majeur -tason syyn katsotaan oikeuttavan poissaoloon. Äänestäessä vilkaisin taakseni, miten Stubb mahtaa äänestää tupakkatukien suhteen, ja yllätyksekseni huomasinkin politiikan Duracell-pupun (vai sanonko -oravan?) olevan poissa. Kipeänä? Tuskin. Jotain tosi tärkeää?
Selvisi, että Alex oli mennyt jo eilen illalla kotiin Brysseliin, koska tänään on hänen tyttärensä nelivuotissynttärit. First things first! On pakko tunnustaa, että sydäntäni kouraisi ja kumarsin hänelle mielessäni syvään. Alex ottaa yhdet piiskat mieluummin kuin antaa tyttökultansa herätä synttäriaamuna ilman isiä.
On tainnut muutama lasten synttäriaamu omalla kohdallani jäädä väliin. Olen pyrkinyt kyllä menemään edes illaksi kotiin, mutta eihän se ole sama. Ja hyvä Luoja, nyt en saa niitä hetkiä takaisin! Äänestyksiä sen sijaan riittää. Sanon aina, että perhe on tärkein mutta teenkö valintoja, joissa se näkyy? Miserere mei. Muistan minäkin kuinka tärkeää lapsena oli herätä aamulla perheenjäsenten lauluun ja saada lumoava säteily sille tärkeälle päivälle heti alusta alkaen.
Se ei ole ainoa syy, miksi olen tällä viikolla ihaillut kollegaani. ”Tietäkööt” suomalaiset hänestä mitä tahansa mutta minä sanon, että hän on hieno mies. Kun häntä arvostellaan, hän myöntää sen että tuntuu kurjalta, ja toteaa ettei haluakaan sellaiseksi, jolle kritiikki ei tunnu missään. Ja itseironia oli tallella: kun mietimme mikä annetaan Kokoomusmeppien tiedotuslehden nimeksi, Alex ehdotti Viestinviejää. Piitun avustaja ehdotti ”Kielikelloa”.
Kun illalla odottelin konetta Frankfurtin kentällä (kone myöhässä tunnin), vilkaisin kommarilla Verkkouutisia. Hyvä, Tuomioja ehätti sitten harrastamaan sukunimensä alkuosan mukaista toimintaa. En oleta, että hän olisi kavahtanut minun tiedotettani, mutta ehkäpä joku toimittaja meni asiaa häneltä tiedotteeni pohjalta kysäisemään. Ja kaikkihan toimittajia kavahtavat.
Koneeseen menin hieman tuoksuvampana kuin olisi suonut. Täysinäinen pullo Pradaa oli auennut jotenkin mystisesti matkalaukussani, koko sisältö valunut tavaroihini. Tiedän, että minua vaivaa joskus suhteellisuuden tajun puute, mutta näin paha se ei ole, selitin Esko Seppäselle, joka marssi lemuavan Korholan perässä portille.
