Metso-ohjelma suojelemaan ekologisia arvoja Helsingin Sanomat

Useat ympäristöjärjestöt luovuttavat syyskuussa Etelä-Suomen metsien suojelun tukemiseksi keräämänsä, kymmenien tuhansien nimien adressin eduskunnalle ja valtioneuvostolle. Järjestöjen aktiivinen työ osoittaa, että suomalaisten kiinnostus metsiin ei ole laantumassa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta suomalaisen metsänhoidon saavutukset ovat merkittävät, ja keskustelu vinoutuu, jos ne unohdetaan. Myös metsäalalla on lähdetty viime vuosina etsimään ratkaisuja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi: se on ollut keskeisesti mukana luomassa Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelmaa, ns. Metso-ohjelmaa, mikä on uutta suomalaisen metsiensuojelun historiassa. Asennemuutos on varmasti ympäristöjärjestöjen painostuksen ansiota – sitä suuremmalla syyllä järjestöt tekevät virheen, jos tunnustusta edistyksestä ei anneta.

Tämä on erityisen merkittävää siksi, että suomalaisella metsätaloudella ei olisi hävettävää ilman Metso-ohjelmaakaan. Suomi on täyttänyt kaikki kansainväliset velvoitteensa metsiensuojelussa, ja esimerkiksi Euroopan unionin Natura 2000 -ohjelman se on toteuttanut hyväksytyllä tavalla ensimmäisten joukossa. Myös Suomen tiukan metsiensuojelun määrä on eurooppalaista huipputasoa, ja alhaiseksi moititulla Etelä-Suomen tiukan suojelun osuudellakin – ympäristöjärjestöjen mukaan noin kaksi prosenttia – päästäisiin Euroopassa kolmanneksi.

Vaikka juridiset sitoumukset luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi onkin täytetty, myös poliittiset sitoumukset on syytä täyttää. Näistä eniten työtä vaatii sitoumus pysäyttää luonnon monimuotoisuuden hupeneminen vuoteen 2010 mennessä.

Kansalaisten kiinnostus monimuotoisuuden turvaamiseen on hyvä asia, mutta asiantuntijoille tuottaa vaikeuksia tietoisuus käytettyjen käsitteiden epätarkkudesta. Keskustelua hämmennetään tuomalla uusia käsitteitä ja käyttämällä vanhoja harhaanjohtavalla tavalla. Erityisesti ulkomailla suojeltaviksi vaadittujen metsien nimitysten kirjo huimaa – luonnonmetsä, alkuperäinen metsä, lumimetsä, vanha metsä, rajametsä, korkean suojeluarvon metsä, vain muutamia mainitakseni – eikä niitä useinkaan vaivauduta määrittelemään tarkasti.

Suomalaiset järjestöt ovat ryhtyneet vaatimaan "ennallistavaa suojelua". Se tarkoittaa, että pitäisi suojella metsää, missä luontoarvoja ei ole, mutta johon niitä ajan kuluessa saataisiin ihmistoimin palauttamalla.Eteläsuomalaisissa metsissä olisi toki valmiitakin luontoarvoja suojeltaviksi, mutta sellaisten suojelu on poliittisesti vaivalloisempaa. Ekologisesti arvokkaimmat metsät löytyvät yksityismailta, ja niiden laajamittainen poistaminen talouskäytöstä on erittäin kallista.

Metso-ohjelma tuo tähän apua. Sen tärkein piirre on vapaaehtoisuus metsänomistajalle. Tutkimukset osoittavat, että metsänomistajat paitsi suhtautuvat vapaaehtoiseen suojeluun myönteisemmin, myös hyväksyvät sen puitteissa alemmat korvaukset suojelusta. Toiseksi, Metso-ohjelma pyrkii suojelemaan vain sellaista luontoa, jolla on ekologista arvoa. Tätä varten on luotu tutkimustyöhön perustuvat luonnonsuojelubiologiset kriteerit, eikä ohjelmaan hyväksytä sellaisia kohteita, jotka eivät näitä kriteerejä täytä. On huomattava, että lähes kaikki ympäristöjärjestöjen suojeluvaatimukset viime vuosilta kohdistuvat alueisiin, jotka eivät täytä kriteerejä.

Metso-ohjelmaa kohtaan on usein esitetty kritiikkiä, että sen tarjoama pienimuotoinen täsmäsuojelu talousmetsissä ei riitä, ja että tarvitaan uusia, laajoja suojelualueita. Kritiikkiin vastaaminen on toistaiseksi vaikeaa, sillä pienimuotoista suojelua on alettu tutkia vasta 1990-luvun puolivälissä. Tähän mennessä kertynyt kokemus kuitenkin lähes pelkästään tukee pienimuotoisen suojelun mahdollisuuksia.

Ympäristöjärjestöillä on tapana perustella suojeluvaatimuksiaan uhanalaisilla lajeilla. Sille on jopa erityinen terminsäkin: kääpiminen. Sana tarkoittaa uhanalaisten lajien – yleensä kääpien – etsimistä suojelluksi haluttavalta kohteelta. Menetelmä on järjestöjen kannalta tehokas: yhtäältä uhanalaisia lajeja tunnetusti löytyy lähes jokaiselta metsähehtaarilta, mutta toisaalta suuri yleisö kuvittelee, että kyse on harvinaisesta ilmiöstä. Ympäristöministeriön uhanalaiskartoituksessa määritellyistä uhanalaisista metsälajeista noin 90 prosenttia selviää elinympäristöissä, joita löytyy tavallisista talousmetsistä, kuten emeritusprofessori Erkki Annila on osoittanut. Annilan mukaan runsas 50 prosenttia näistä lajeista elää lahopuulla ja vajaa 40 prosenttia metsälain määrittelemillä erityisen tärkeillä elinympäristöillä, joiden hakkaaminen on kielletty.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Ei sitä, että mitään ei tarvitse tehdä, vaan sitä, että talousmetsien paremmalla hoidolla voidaan ratkaista merkittävä osa uhanalaisuusongelmia. Se vaatii tietoa, mutta sitäkin on lähdetty etsimään: Metso-ohjelmaan liittyy myös toistaiseksi merkittävin panostus monimuotoisuuden tutkimiseen.

Metso-ohjelma on tätä nykyä pilottivaiheessa. Vuoden 2007 aikana on tarkoitus katsoa, miten ohjelma on onnistunut ja miten sitä tulisi jatkaa. Vuonna 2002 alulle pantu ohjelma osoittaa kuitenkin jo nyt hyvät puolensa. Kun myös metsäalalla on opittu hyväksymään, että uhanalaiset lajit ovat metsiemme rikkaus, on niiden tulevaisuuden turvaaminen myös oleellinen osa metsätaloustoimintaa.

Eija-Riitta Korhola, fil.lis
Kirjoittaja on europarlamentin ympäristövaliokunnan jäsen

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 7.9.05

Share Button

06.syyskuu 2005

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: