Hei Strasbourgin heinäkuusta,

kesän viimeinen täysistuntoviikko on meneillään, mutta kesäistä tunnelmaa ei Strasbourgissa ole. Suomi paahtuu 27 asteen ihanassa helteessä tätä kirjoitettaessa, kun taas täällä satoi äsken jotain valkoista, josta en saanut lopullista selvyyttä, oliko se räntää vai rakeita. Joinakin kesinä heinäkuinen Strasbourg on ollut ukkosilmoja hautova turkkilainen sauna, mutta nyt luonto empii ja jäähdyttelee.

Poliittisestikaan emme ole vielä kesätunnelmissa. Viikko on ollut hyvin intensiivinen, esimerkiksi siksi että suurta kohua synnyttänyt ohjelmistopatenttidirektiivi kaatui tänään ryminällä parlamentin käsittelyssä. Mistään muusta aiheesta emme ole kuluneen vuoden aikana saaneet niin paljon yhteydenottoja kansalaisilta. Suuret valmistajat ovat ajaneet kattavaa patenttilakia, ja yksittäiset ihmiset sekä pienet yritykset ovat puolestaan pelänneet toimintansa vaikeutuvan.

Päätös kaataa koko direktiivi oli mielestäni lopulta hyvä. Kohu oli noussut suuriin mittoihin, ja se kertoi siitä, ettei komission ja neuvoston kanta vastannut kansalaisten tarpeita. Toisaalta asiasta oli liikkeellä myös perusteettomia uhkakuvia. Pitkän miettimisen jälkeen en kannattanut neuvoston esitystä siinä muodossa kuin se oli enkä valiokunnassa syntynyttä kompromissiakaan, ja olin mukana allekirjoittamassa täysistuntoon meneviä muutosesityksiä, jotka olisivat tiukentaneet tekijänoikeuksien suojan kriteerejä ja nostaneet patentoinnin kynnystä astetta tiukemmaksi. Mutta ehkä on parempi, että hanke kaatui kokonaan ja uusi parempi versio tulee aikanaan. Kun äänestys oli ohi, kiitollista palautetta alkoi tulvia sähköpostista. Olin aivan liikuttunut ja nieleskelin ihmeissäni – ihmiset muistavat sittenkin kiittää!

Britannia aloitti puolivuotisen puheenjohtajuuskautensa viime perjantaina. Juhannusviikolla Tony Blair kävi ennakkoon hurmaamassa parlamentin, ja totisesti onnistui siinä. Ja kun tänään tuli tieto Lontoon olympiaisännyydestä, Blair liikkuu nyt voittajan viitta harteillaan. Luultavasti koskaan kukaan ei ole hurmannut meppejä kaunopuheisuudellaan niin täysin – varsinkin kun sali oli ennakkoon aika kyyninen kuunnellessaan miestä, jonka johdolla budjettisopu kaatui huippukokouksessa. Kun tähän lisätään Blairin veljeily Bushin kanssa Irakissa, voi sanoa ettei hän ollut kaivatuin johtaja aloittamaan uutta kautta. Mutta Blair osasi, monien mielestä liiankin hyvin, ja sali niin oikealla kuin vasemmallakin keskeytti hänen puheensa epätavallisen usein.

Vain ranskalaiset olivat hiljaa. Erikoista oli, ettei Blair tainnut mainita Chiraqia kertaakaan mutta silti onnistui tekemään tästä täydellisen syntipukin ja menneisyyden miehen.

Blairia kuunnellessa tajusin, että vuoden päästä hänen paikallaan on Suomen Matti Vanhanen johtamassa vuoden 2006 jälkipuoliskoa. Ei onneksi sentään heti Blairin kauden jälkeen, sillä suomalainen sisäänrakennettu pökkelömäisyys sulavan brittihurmailun jälkeen korostuisi liiankin paljon. Kyse olisi auttamatta liian jyrkästä antikliimaksista..

Onhan näet siinäkin kestämistä, että Suomi on nyt saanut nenilleen ruokamaana. Ensin Berlusconi, sitten Chirac pilkkasi suomalaisruokaa. Se on yhdistänyt meitä huonon ruuan britteihin, jotka nyt ovat riemastuneita siitä, ettei epäonnistujien maine ole yksin heidän varassaan.

Kritiikistä innostuneena esitin eilen neuvostolle eurooppalaista salmonellatilannetta koskevan kirjallisen kysymyksen, jossa tiedustelin mm. Italian salmonellaepidemioiden laajuutta ja neuvoston toimia asiassa. Aihe oli vakava ja asia vilpitön, mutta on pakko myöntää, että esimerkkimaan valintaan vaikuttivat Berlusconin viimeaikaiset kannanotot. Lisäksi Suomesta kantautuneet italialaisravintolan salmonellauutiset muistuttavat aiheellisesti siitä, että hyvä on ruoka on myös puhdasta. Pastat housuissa ei ole hyvä olla, kirjoitin eilen lehdistötiedotteeseen.

Ensi viikolla valiokunnat kokoontuvat vielä Brysselissä. Kesken viikon käyn vielä tapaamassa Lontoossa Pakistanin entistä pääministeriä Benazir Bhuttoa ihmisoikeusasioiden merkeissä, sekä tapaan burmalaisia toisinajattelijoita, jotka ovat olleet vankilassa. Sen jälkeen alkaa tervetullut loma. Vilkas vuosi on takana, ja nyt lepo ja veneily perheen kanssa on haavelistan kärjessä. Yritämme ehtiä myös muutamalle musiikkifestarille esikoista kannustamaan.

Tämän katsauksen olen tapani mukaan lähettänyt kaikille teille, jotka tavalla tai toisella olette olleet sähköisissä tekemisissä kanssani, joku ehkä annettuaan kolumnipalautetta, toinen moitittuaan/kehuttuaan äänestyskäyttäytymistäni. Liitteenä on myös aika tuore kolumnini – tällä kertaa se on hieman poikkeuksellinen, sillä kyseessä on Iltalehden tilaama avoin kirje heidän legendaariselle kolumnistilleen Loka Laitiselle. Ja lisää löytyy kotisivuiltani www.korhola.com. Nettipäiväkirja, tiedotteet, palindromit ja kysymyspalstat kertovat tapahtumista lisää – myös siitä, että olen ajamassa eurooppalaisen ilmastomuutoksen seurantakeskuksen perustamista.

Jos et halua näitä katsauksia, lähetä viesti niin korjaamme tilanteen. Ja kaikille lämmin kiitos saamistani viesteistä. Niistä on ollut paljon iloa.

Ja kaikille teille, levollista ja lämmintä kesää.

Eija-Riitta

****

Rakas Aarno Laitinen,

Kurkistetaanpa sieluusi. Ota se varovasti käteen, kääntele ja katsele huolellisesti. Eikö olekin hyvä, suomalaisen miehen sielu? Se on siisti ja vieläkin hennon nukan peittämä. Se osaa iltarukouksen ja muistaa mummon. Siinä on pehmeitä kohtia, muutama tulehtunut arpi ja vain yhdessä reunassa kiiltävä, kova kylki.

Se on kiivas sielu. Alusta lähtien se on vihannut hurskastelua, tekopyhyyttä ja suvaitsemattomuutta. Se inhoaa valhetta ja opportunismia. Siitä vihasta sielusi on pannut sinut maksamaan kovan hinnan.

Olit vakava substanssijournalisti, jolta vietiin valtakunnan laadukkain yleisö, kun työnantaja palkitsi poliittisen rohkeutesi erottamalla sinut. Totta kai teit muotovirheen kun julkaisit salanimellä kirjan kilpailevan kustantajan leirissä, mutta tuskin muita vaihtoehtoja tuolloin edes oli. Tamminiemen pesänjakajat puhkaisi suomettuneisuuden mädän kuplan. Se oli pakko tehdä. Sielusi sai rauhan ja sinä potkut.

Epäkohdat eivät sielultasi siihen loppuneet. Se on tarkkanäköinen, fiksu vekotin. Se inhoaa trendejä ja sellaisia itsestäänselvyyksiä, joita ei tarvitse perustella. Se haistaa heti poliittisesti korrektit pakkoliikkeet ja ajautuu riitaan niiden kanssa.

Enkä ihmettele. Minäkin törmään eurooppalaisessa ympäristöpolitiikassa jatkuvasti niihin ongelmiin, joita yksi inhokkisi, dogmaattinen vihreys aiheuttaa. Näen liikaa ihmisiä, joiden mustavalkoinen ympäristöaate vahingoittaa luontoa yhtä paljon kuin likaavat tehtaat.

Ja inhoan minäkin sellaista feminismiä, joka ottaa vaivattomasti käyttöönsä kaikki sortajien keinot ja pitää itsestään selvänä oikeutenaan väheksyä sukupuoltasi. Se on ilonpilaajafeminismiä, joka loukkaa minua naisena, sillä tunnen alkukantaista tarvetta kunnioittaa miestä.

Mutta pidä varasi, ettet vastaa mustavalkoisuuteen mustavalkoisuudella.

Sielusi on sallinut sinun pehmetä sopivasti. Fiksut feministit kutsuvat sinut jo juhliinsa, halaavat sinua, sanovat Voi Aarno, ja tuntevat itsensä suvaitsevaisiksi. Siitä sinä pidät.

Minulla olisi pari neuvoa sielullesi.

Sen pahin vihollinen on sama kuin meillä kaikilla, jotka olemme äänessä: oma turhamaisuus, joka tukkii sielun huokoset ja samentaa sen pinnan.

Vie se siksi välillä muihin maisemiin. Vapauta se erehtymään. Anna sen olla ymmällä, näytä sille asioita, joita se ei tiedä. Näytä sille kauneutta, aloita vaikka kieloista tai syreeneistä. Anna sen itkeä. Ja missään nimessä, älä päästä sitä olemaan oikeassa.

Eija-Riitta Korhola

Julkaistu Iltalehdessä 18.6.05

Share Button

05.heinäkuu 2005

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: