Olen saanut nettipäiväkirjani lukijoilta huolestunutta palautetta: vieläkö olet kiukkuinen. Voin paljastaa salaisuuden: en ikinä pitkään. Jos saan purettua kiukun, alkaa heti naurattaa. Niin kuin voit kohta lukea Loka Laitisen tapauksesta.
Nuorena se oikein ärsytti. Heti kun sain paiskattua oven, siitä tuli hyvä mieli ja aloin auraa. Yritin nauraa niin hiljaa, ettei äiti kuule. Mutta paiskomisovet ovat hyviä olla olemassa. Inhoan kahdeksankymmentäluvulla kehitettyjä kevyitä ovia, jotka vain tussahtavat. Kun asuntomme remonttia tehdessä rakentajat ehdottivat 50-luvun ovien korvaamista kokonaan uusilla, olin aivan typertynyt ehdotuksesta. Vanhojen kunnostaminen tuli kyllä uusia paljon kalliimmaksi mutta mitäpä ei paiskomisen ilosta maksaisi.
OK, en paisko usein. Kerran vuodessa. Mutta murrosikäisille lapsille se on hyvä juttu.
Tänään on tasan vuosi eurovaaleista. Lähdin aamupäivällä Oslon kautta Brysseliin ja katselin koneessa nostalgiamielessä tietokoneeni vanhoja vaalienaikaisia kansioita. Vaalilehden jutut, mainosesitteet ja valokuvat nostattavat paljon tunteita - vaalit ovat herkkää aikaa, ei sille mitään mahda. Ja jos nyt näkisin uusintana televisiosta tuloksenjulkaisun, olisi vaikea estää sydäntä lyömästä ekstraa. En nimittäin saanut mitään ennakkovinkkiä, ja siksi tulos oli täysi yllätys.
Meillä oli kotona iso porukka kiitosjuhlassa, periaatteella "kävi miten kävi". Ahti Hirvonen oli tuonut viinit, minä olin vähän leiponut. Paikalla oli ahkerimmat talkoolaiset, parikymmentä ihmistä.
Kymmenen jälkeen jännitti niin, että oli vaikeaa olla ihmisten seurassa. Hipsin kirjastohuoneeseen kirjoittamaan valmiiksi kiitossanat, jotka laittaisin kotisivuilleni heti tulosten julkistamisen jälkeen. Tietokoneelta näkee, että olin tehnyt vain häviämisvaihtoehdon valmiiksi. Voittoversion sain tehtyä vasta maanantaiaamuna, kun aloin vähitellen tajuta että niin todella kävi.
***
Brysselissä komissaari Dimas oli ympäristövaliokunnan tentattavana ja lisäksi oli muutama äänestys. Kuuntelin Dimasia vähän aikaa ja riensin sitten työhuoneelle kirjoittamaan juttuja, joita tällä viikolla on aika monta. Kolumni Nykypäivään ja avoin kirje Aarno Laitiselle Iltalehteen, ja vastine Hesarin yleisönosastollekin olisi syytä tehdä.
Nypän kolumni sujui rutiinilla, mutta olipa työlästä rustata kirjettä Loka Laitiselle. Varsinkaan kun en ole ainoa - Iltalehden minulta tilaama kirje on yksi ehkä satojen joukossa.
Loka Laitinen piti ennen minua hampaissaan aika usein Avun Naistensaunan palstalla. En tiedä mikä häntä oikein tökki, mehän emme entuudestaan tunteneet. Riitta Suomisen tiedetään myös syöttävän sinne juoruja, joten ehkäpä oli kyse hänestä ja silkasta naisellisesta rivaliteetista. Joka tapauksessa sain tylsän lempinimen Cicciolina siitä yksinkertaisesta syystä, että minusta alettiin puhua olkapäänsä paljastavana meppinä. (Cicciolinahan oli se huonosti meikkaava iloluontoistaustainen italialaisparlamentaarikko, joka halusi näyttää medialle rintansa.)
Olkapääjuttu on totta, mutta mitään erityistä viestiä siihen ei liity. Työasuni on useimmiten jakkupuku, jonka alla en juuri koskaan pidä pitkähihaisia vaatteita. Ja kun kuumaveriselle joskus jakkukin on liikaa, otan takin pois ja olkapäät näkyvät.
Kun kerran kesäpäivänä kävelin kaupungilla Strindbergin ohi, huomasin ohittaneeni itsensä Aarno Laitisen. Käännyin kannoillani takaisin, menin hänen luokseen, avasin jakkuni toiselta olalta ja osoitin paljasta olkapäätä. "Katsokaa, tämä on olkapää, ei tissi. Olkapää. Ei tissi. " Loka hämmentyi. Sen jälkeen en ole voinut olla hänelle vihainen.
