EU:n on vaikea päästä ilmastotavoitteisiinsa ilman

Suuri riippuvuus Venäjän maakaasusta ei ole pelkkä huoltovarmuusongelma: se voi vaikuttaa lähitulevaisuudessa myös EU:n ulko- ja ihmisoikeuspolitiikan laatuun, kirjoittaa Eija-Riitta Korhola Helsingin Sanomissa.

Maaliskuun EU-huippukokouksessa jäsenmaiden johtajat sopivat 15-30 prosentin kasvihuonekaasujen päästöleikkauksista vuoteen 2020 mennessä, ja peräti 60-80% vuoteen 2050 mennessä. Kaiken tieteellisen tietämyksen valossa päätös oli välttämätön ja aiheellinen. Viime syksynä julkistettu tutkijoiden laatima arktinen ilmastomuutosraportti vahvisti ilmastomuutoksen uhkan ja kertoi napa-alueiden olevan erityisen haavoittuvia. Parhaillaan myös Etelä-Euroopan kuivuus, etenkin Portugalissa, luo poliittisia paineita vakuuttaa, että työtä ilmastomuutoksen hidastamiseksi tehdään.

EU:n poliittiset päätökset ja retoriikka ovat toisin sanoen kunnossa, mutta käytännön kehitys on muodostumassa ongelmaksi. EU:n päästövähennyskehitys on pysähtynyt, kun helpoimmat vähennystoimet on tehty. Yhdeksän viidestätoista vanhasta jäsenmaasta on ylittänyt oman Kioto-tavoitteensa yli 20 prosentilla. Jopa EU:n komission laskelmissa kasvuennusteet myönnetään, ja ratkaisuksi tarjotaan energiansäästöön viittaavia lisätoimia, ”additional measures”, joita ei kuitenkaan toistaiseksi ole määritelty. Jollei mitään radikaalia keksitä, EU joutuu hyvin pian tunnustamaan, ettei Kioto-tavoitteisiin päästä.

EU:n sisäinen Kiotoon valmistava päästökauppa ei ratkaise vähennysongelmaa. Sen kilpailua vääristävät piirteet ovat kaikille valkenemassa viimeistään nyt, kun huomataan että suurimmaksi päästöoikeuksien myyjäksi tulee Puola. Myyntiin joutavat päästöoikeudet eivät johdu maan vähennystoimista, vaan runsaasta päästömenneisyydestä. Direktiiviä tehtäessä moni ei halunnut uskoa, että kansalliset päästökiintiöt sotkevat joustavaksi markkinamekanismiksi tarkoitetun päästökaupan aivan joksikin muuksi. Suomen kannalta ikäväksi tosiasiaksi jää, ettei varhaisia toimiamme riittävästi palkita.

Näin ollen on aiheellista todeta, että Euroopassa harjoitetaan päästökauppaa, joka on enemmän rakennepolitiikkaa kuin kasvihuonekaasujen hillintää. Rahoitamme myös Venäjää vuoteen 2012 asti, jonka jälkeen maa voi halutessaan vaikkapa irtaantua sopimuksesta.

EU on korostanut ilmastopolitiikan jatkon vaativan laajempaa rintamaa: USA:n, Kiinan, Intian ja Brasilian mukanaolo vähennystoimissa on välttämätöntä. Tulevina vuosikymmeninä 25 EU-maan osuus päästöistä putoaa alle 10 %, samalla kun kehitysmaat kasvattavat osuutensa yli puoleen kaikista päästöistä. Jollei rintamaa saada laajemmaksi, EU:n ponnisteluilla ei ole merkitystä.

EU:n ongelmana on myös energiaomavaraisuuden heikkeneminen. Nyt EU tuo puolet energiantarpeestaan ulkopuolelta, ja vuoteen 2025 mennessä tuontiriippuvuuden arvioidaan ylittävän 70 prosenttia. Käytännössä se merkitsee riippuvaisuutta Venäjän maakaasusta, jonka hintakehitys on arvaamaton. EU kilpailee energian saatavuudesta Intian ja Kiinan rinnalla hinnoittelun ilon jäädessä Venäjälle. Näin suuri riippuvuus ei ole pelkkä huoltovarmuusongelma: se voi vaikuttaa lähitulevaisuudessa myös EU:n ulko- ja ihmisoikeuspolitiikan laatuun.

Kaikissa jäsenmaissa sähkönkulutuksen on arvioitu kasvavan, ja myös poliittiset tavoitteemme, kuten tietoyhteiskuntahankkeet, on laskettu sähkön saatavuuden varaan. KTM:n mukaan myös Suomen sähkönkulutus kasvaa vuoteen 2025 mennessä runsaan viidenneksen. Siksi pohdinta päästöttömän energian saatavuudesta nousee keskeiseksi.

Edellä mainituista syistä kiinnostus ydinvoimaa kohtaan on uudelleen kasvamassa. Suomi ei ole lisärakentamispohdinnoissaan yksin, myös Ranska, Iso-Britannia, Slovakia, Bulgaria, Romania, Italia ja Baltian maat ovat heräämässä.

Ydinvoiman alasajon seurauksena on ollut kaikkialla fossiilisten polttoaineiden kasvava kulutus. ”Poliittinen” luopuminen ydinvoimasta on paljon helpompaa kuin korvaavien vaihtoehtojen löytäminen käytännössä. Ruotsi on kolminkertaistanut ydinvoimakapasiteettinsa sen jälkeen kun maa 80-luvun alun kansanäänestyksessä päätti luopua ydinvoimasta. Saksassa punavihreä hallitus on lähinnä ”kestävän kehityksen” syistä luopumassa ydinvoimasta, joka tuottaa lähes 30 prosenttia maan perusvoimasta. Korvaavasta päästöttömästä kapasiteetista ei ole tietoa, sillä tuulivoima kattaa vain pienen osan syntyvästä vajeesta. Saksassa on paljon asennettua tuulivoimatehoa, mutta se ei tuota paljon sähköenergiaa, koska tuulivoimalla on lyhyt huipunkäyttöaika. Vuodessa sillä tuotetaan Saksassa sähköä noin 22 TWh. Suomen viides ydinvoimalaitos tulee tuottamaan 13 TWh vuodessa.

Kansallinen ilmasto- ja energiastrategia tulee Suomen eduskunnan käsittelyyn ensi syksynä. Tässä yhteydessä on syytä jatkaa keskustelua lisäydinvoiman rakentamisesta, sillä muutoin keinovalikoimamme päästöttömän energian lisäämiseksi jää liian suppeaksi. Tällä on suora vaikutus energiaintensiivisen teollisuutemme kilpailukykyyn. Sen alasajo olisi perusteltua jos kyseessä olisi ympäristön kannalta oikea teko. Suomalainen teräs ja paperi tehdään maailman vähimmillä päästöillä, joten on vaikea nähdä, miksi tuotanto pitäisi vapaaehtoisesti päästää löysempien ympäristönormien maihin.

Päätöstä kuudennesta voimalasta ei kuitenkaan pidä tehdä, ellei sitä kytketä voimakkaasti päästöjen vähentämiseen sitoutuvaan politiikkaan. Ydinvoima ei ratkaise ilmasto-ongelmaa, tarvitaan kokonaisvaltaista päästöttömään ja uusiutuvaan energiaan sekä energiatehokkuuteen ja säästöön perustuvaa strategiaa. Energiadebateissa ydinvoima on usein asetettu uusiutuvia energiamuotoja vastaan. Ilmastotavoitteiden valossa tämä vastakkainasettelu on lopullisesti purettava, jotta välttämättömiin vähennyksiin käytännössä päästäisiin.

Eija-Riitta Korhola, fil.lis.
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin ja sen ympäristövaliokunnan jäsen.

Julkaistu Helsingin Sanomien vieraskynänä 5.5.05

Share Button

04.toukokuu 2005

21:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: