Rakastumisen pyörryttävä ihme (Askel)

Tulevana kesänä perheemme kuopus pääsee ripille. Pelkkä ajatuskin saa äidin nostalgiseksi – on korkea aika tajuta, ettemme taidakaan enää olla lapsiperhe.

Aika on kulunut uskomattoman nopeasti. Se oli vasta äsken, kun kuopus kaksivuotiaana pauhasi kuuluvasti ehtoollisella: ”Mullekin kahvia!” Kolmevuotiaana sama poika huomasi Meilahden kirkon yksinkertaisen alttariristin ja ilahtui: ”Isi, seinällä on miekka!” Nelivuotiaana hän pitkästyi kirkossa ja alkoi suunnitella, miten nolaisi vanhempansa, jotta nämä lähtisivät kesken pois: ”Röyhtäisen enkä pyydä anteeksi! Yskin enkä pane kättä suun eteen”, hän uhkaili Tuomiokirkon lehterillä.

Kirkkotaide inspiroi leikkeihin. Siskojen kanssa jaettiin roolit aina jo kirkkoon saapuessa: ”Mä oisin nyt toi Jeesus, sä oisit Maria, Reeta ois enkeli.” Kotona kirkkoleikit jatkuivat: olemme kuulleet monta vavahduttavaa saarnaa. Ideaan kuului, että yksi messusi ja kahden muun tehtävä oli nukahtaa kirkonpenkeillä.

Lasten teologia oli raikasta uskon uudelleentulkintaa. Uskontunnustukset osattiin hienosti, joskin Jeesus sihisi Pyhästä Hengestä ja istui Isän oikealle polvelle, tietenkin. Hurmaavimman teologisen määritelmän keksi kuusivuotias Raakel vastatessaan pikkuveljen kysymykseen, mitä tarkoittaa, että Jumala on kaikkivaltias: "Jos se haluu oman Fedja-setä -kirjan, se saa sen. Jos se haluu oman kirjoituspöydän, se saa sen. Mitä vaan se haluu, se saa sen." Kirjoitin tuon hiljaa ylös enkä raaskinut puuttua keskusteluun. Ajattelin, että iän karttuessa voidaan palata aiheeseen.

Nyt on se aika. Jälkikasvulle on opetettava, että Jumala saa mitä vain, paitsi sen, minkä hän on itse luovuttanut pois. Meille ja lapsillemme hän antoi vapauden, eikä hän ota sitä meiltä takaisin. Vapauden mennä myös pois hänen luotaan, ottaa etäisyyttä, kylmentyä, turtua tai puutua. Rakkauden kauneus nousee sen vapaaehtoisuudesta. Jumala ei pakota ihmistä seuraansa. Hän kutsuu. Kuten C.S Lewis sanoi, loppujen lopuksi on vain kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka sanovat Jumalalle: tapahtukoon sinun tahtosi. Tai niitä, joille Jumala sanoo: tapahtukoon sinun tahtosi.

Äitinä en voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuoreni kuulevat kutsun ja ymmärtävät sen. "Älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta ennen kuin se itse haluaa", on hyvä ohje teini-ikäisten uskoville vanhemmille. Raamatun Laulujen laulu puhui tietenkin rakastavaisten suhteesta ja varoitti kajoamasta siihen, mutta se on myös hyvä varoitus hengellistä väkivaltaa vastaan. Äidin ja isän on hyvä varoa tekemästä uskosta velvollisuutta, perintöä, joka täytyy kunnialla kantaa. Sellaiseen kantamiseen uupuu.

Seitsemänkymmentäluvulla oli tapana sanoa, että Korkean Veisun – nykyään Laulujen laulun – morsian on seurakunta ja ylkä on Jeesus. Niin voi tietysti ollakin mutta mikä sääli, että oikaisimme suoraan teologiseen tulkintaan tajuamatta tekstiä pyörryttäväksi rakkaustarinaksi. Meiltä puuttui rohkeus lukea se inhimillisenä kuvauksena rakastumisesta. Ja jollei tekstin inhimillistä puolta käsitä, jää hengellinenkin vajaaksi.

Ehkä varhainen kirkko liitti Korkean veisun raamatun kaanoniin juuri siksi, että vain rakastumisen mysteeri tekee oikeutta uskon salaisuudelle. Miksi toinen uskoo, ja toinen ei näe siinä mitään? Siihen ei voi vastata, niin kuin ei siihenkään, miksi rakastumme. Vaikka tietäisimme tuhat hyvää syytä rakastetun ihanuudesta, sekään ei riitä selittämään rakastumisen ihmettä.

Share Button

27.helmikuu 2005

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: