(Lyhennelmä esitelmästä Helsingin yliopiston hiiliseminaarissa 17.01.2005:)
Monen vuoden taivuttelun jälkeen Venäjä ratifioi Kioton pöytäkirjan marraskuussa, minkä seurauksena pöytäkirjan voimaantulon ehto täyttyi, ja se astuu voimaan 16.2.2005. Pöytäkirja sisältää sitovat päästövähennystavoitteet teollisuusmaille kaudeksi 2008-12. Myös kehitysmaat ovat mukana, mutta niille ei ole asetettu päästöjen rajoitusvelvoitteita.
Kioton rajoitusten ulkopuolella on tällä hetkellä kaksi mahtitekijää: ratifioinnista kieltäytynyt USA, joka vastaa tällä hetkellä neljänneksestä maailman kasvihuonekaasupäästöistä ja sopimusosapuoli Kiina, jonka päästöjen arvioidaan lievissäkin skenaarioissa kaksinkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä.
Kehitysmaiden erityiskohtelun taustalla oli ajatus olla solidaarinen ja antaa näille mahdollisuus siihen kasvuun, josta teollisuusmaat ovat saaneet nauttia. Ajateltiin, että ensin olisi teollisuusmaiden vuoro kiristää vyötään. Sopimuksen ehtoja laadittaessa ei kuitenkaan osattu ottaa huomioon Kiinan tai Intian päästöjen kasvuvauhtia.
Globalisoituvassa maailmassa solidaarisuuden käsite muuttuu samalla vaikeammin hahmotettavaksi. Kansainvälinen pääoma pyrkii korjaamaan sen hyödyn sijoittaen globaaleilla markkinoilla mieluiten sinne, missä ei ole päästörajoja sen enempää kuin ympäristönormejakaan. Ympäristökielellä tämä tarkoittaa ns. hiilivuotoja, tuotannon siirtymistä löysempien päästönormien piiriin, jolloin päästöt kokonaisuutena tarkastellen kasvavat.
Alun alkaen oli selvää, ettei kasvihuonekaasujen rajoituksilla, jotka on ilmaistu Kioton pöytäkirjassa, pystytä hillitsemään ilmaston lämpenemistä riittävästi. Tarkoituksena olikin saattaa alkuun prosessi, joka johtaisi lopulta voimakkaisiin toimiin ilmaston suojelussa. Mutta nyt voidaan perustellusti myös kysyä, onko Kioto oikeansuuntainen alku tehokkaille ilmastotoimille. Vaikka sopimuksen syntyminen on poliittisena symbolina tervetullut ja tärkeä, ilmastotavoitteiden kannalta on epävarmaa, edistääkö Kioton sopimus niitä lainkaan. Esitän, että on tullut aika riisua Kiotoon liittyviä tabuja ja todeta se osin kelvottomaksi tavaksi ratkaista ilmaston lämpenemisen ongelma.
Kioton mekanismit ovat osoittautuneet vuosi vuodelta monimutkaisemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan ohjaavia vaikutuksia. Näistä pahin on hiilivuoto, joka vahvistaa Kiina-ilmiötä.
Hiilivuotojen lisäksi Kioton sopimuksella on muitakin ei-toivottuja vastavaikutuksia. Kaivattua joustomekanismia, päästökauppaa, on arvosteltu siitä, että maakohtaisiin tavoitteisiin yhdistettynä se ei toimikaan joustavan markkinamekanismin tavoin vaan merkitsee tietyissä olosuhteissa suunnitelmataloutta ja katon asettamista tuotannolle.
EU:n sisäinen Kiotoon valmistava päästökauppa alkoi vuoden alusta. Jo nyt on huomattu, että järjestelmä houkuttelee jarruttamaan päästövähennyksiä ja ajoittamaan ne sellaisiin vaiheisiin, joissa vähennyksillä ei vaaranneta seuraavien päästöjaksojen päästöoikeuksien saatavuutta. Moni yritys jarrutteli pitkään nykyisenkin kauden alkua odotellessaan.
Post 2012?
Joulukuussa YK:n ilmastokokouksessa (COP-10 Buenos Aires 2004) EU yritti aloittaa keskustelut vuoden 2012 jälkeisestä ajasta (ns. post-2012), mutta USA vastusti kaikkia pitkän aikavälin ilmastopolitiikan keskusteluja ”ennenaikaisina”. Useimmat kehitysmaat vastustivat Kiinan johdolla kaikkia niille mahdollisesti tulevaisuudessa asetettavia päästörajoituksia. Ne olisivat myös halunneet kokouksen päätöslauselmaan vakuutuksen siitä, että kehitysmaille ei tulla asettamaan päästörajoituksia. Italia toi kärkevästi esille, että ilman Yhdysvaltoja ja kehitysmaita se ei osallistu jatkoon. EU toi esille – tosin Italiaa laimeammin – että post-2012 pöytäkirjaan olisi toivottavaa saada mukaan merkittävimmät päästäjät eli kaikki teollisuusmaat ja myös merkittävimmät kehitysmaat (mm. Kiina, Intia) jollakin tavoin päästöjä rajoittaen.
Kehitysmaiden haluttomuus osallistua päästörajoituksiin on ymmärrettävä. IEA:n World Energy Outlook 2004:n mukaan kehitysmaiden CO2-päästöt yli kaksinkertaistuvat vuoteen 2030 mennessä nykytasosta. Pääosa kasvusta tulee Kiinasta ja Intiasta.
Mitä vaihtoehdoksi?
Näyttää siltä, että ilmastosopimuksen tavoitteiden kannalta lähtökohta on onneton. Maakohtaiset vähentämistavoitteet jumittavat sopimusvaltiot jatkuvaan taisteluun omasta edusta. Sillä tavalla ei voida luoda järjestelmää, joka aidosti kannustaisi päästövähennyksiin ja palkitsisi niitä.
Kansainvälisten sopimusten osapuolina ovat suvereenit valtiot. Tämä asettaa muodollisesti hankalan esteen muunlaiselle lähestymistavalle, jota nyt silti tarvittaisiin.
Tarvitsemme nopeasti kokonaan uutta energia-ajattelua, joka fossiilisten polttoaineiden sijasta rakentuu ennen kaikkea energian säästön ja tehokkuuden lisäämisen, uusiutuvien energiamuotojen sekä päästöttömien energiamuotojen varaan. On myös siirryttävä kohti globaalimpaa rintamaa, sitovaa hiilitaloutta, joka realistisesti ottaa huomioon ne tahot, joissa päästöt uhkaavat kasvaa.
Maakohtaisten rajoitusten tilalle tulisi luoda teollisuussektorikohtaisia tarkasteluja, jotka perustuisivat tehokkuuteen eli päästöjen teoreettisen minimin määrittelyyn tuotantotonnia kohti. Tämä antaisi aidon kannustimen päästöjen aitoon vähentämiseen missä tahansa viivyttelemättä, sillä järjestelmä palkitsisi vähäpäästöisintä toimijaa. Päästökauppa yhdistettynä tämänkaltaiseen benchmarking tai BAT-lähestymistapaan (best available technology) ei vääristäisi kilpailua eikä antaisi saastuttajalle kilpailuetua.
YK:n post-2012 pöytäkirjamallissa pääpaino tulisi olla energiansäästöllä ja ekotehokkuudella, vähäpäästöisellä teknologialla ja sen kehittämisellä. Yksittäinen kuluttaja tulisi saada mukaan päästövähennyksiin kehittämällä päästökauppajärjestelmää liikenteen saralla, jolla on suurin päästöjen kasvu.
Tämän lisäksi tarvitaan voimakkaita sopeutumistoimia ilmastomuutokseen, koska vähentämistoimet ovat jo nyt myöhässä. Asutusta on siirrettävä pois tulva-alueilta ja yhdyskuntia on rakennettava kestämään säiden ääri-ilmiöitä.
