Blogi

31.lokakuu 2004 - 22:00

Marraskuu 2004: Kuinka jätteenpolttodirektiivissä mahdoton tuli mahdolliseksi

Ote Eija-Riitta Korholan kirjasta Olkapäämepin kantapääkausi

9. luku
Politiikan viehätysvoimaa

Syksy –99 oli ollut EU:ssa kiinnostavaa aikaa suomalaisille neuvoston kiertävän puheenjohtajuuden osuessa meille. Koska komissio oli vasta valinnan alla ja parlamentaarikot vasta valittuja, heinäkuussa aloittanut ensikertalainen puheenjohtajamaa edusti EU-instituutioiden vanhinta tahoa. Sekä virkamiehemme että ministerimme hoitivat hommansa ilmeisen hyvin, korviin kantautunut palaute oli lähes kauttaaltaan ylistävää. Takuuvarma poikkeuksentekijä on ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Caroline Jackson, joka ei ikinä jätä käyttämättä tilaisuutta harjoittaa brittisarkasmia. ”No, kai tuokin nyt oli vastaus”, hän ilkkui ympäristöministerillemme, joka oli valiokunnan tentattavana. ”Kysykää lyhyitä kysymyksiä, jotta rouva ministeri ei ehdi kuulla vastausta virkamiehiltään”, hän yllytti valiokuntaa. Myöhemmin opin, että tällainen käytös oli Jacksonin rakas harrastus. Erityisesti rouva Jackson näyttää nauttivan naisten höyhentämisestä.

Suomalaisten työrupeama oli rankka. EU-suurlähettiläämme Antti Satuli löysi noihin aikoihin europolitiikalle ja makkaralle yhteisen nimittäjän: kummastakin voi nauttia, jos ei näe liian läheltä, miten ne valmistetaan. Luotan arvioon, varsinkin kun kyseessä on kulinaarinen asiantuntija. Brysselinkauteni parhaat ruokaelämykset olen kokenut Satulien vastaanotolla.

Rankkaan puheenjohtajakauteen valmistautuminen neuvoston puolella ja eurovaalit parlamentin puolella vaikuttivat ehkä kuitenkin sen, että muutamat keskeiset direktiivit olivat jääneet vähälle valvonnalle. Suomen kannalta pahin näistä koski jätteenpolttoa. Sen ensimmäinen käsittely ajoittui edellisen parlamentin kaudelle, ja uuden parlamentin käsiin se tuli loppusyksystä –99.

Marraskuussa suomalaismepit kutsuttiin kriisipalaveriin, jossa olivat mukana keskeisimmät teollisuudenalat ja ympäristöministeriön edustajat. Kutsujien huoli oli yksinkertaisesti se, että tulossa on direktiivi, joka merkitsee tappiota sekä ympäristölle että taloudelle. Direktiivi velvoittaisi niin sanotun rinnakkaispolton kohdalla tiukkoihin mittauksiin, jotka vaatisivat investointia kalliisiin laitteisiin, ympäristön olennaisesti hyötymättä. Suurissa keskieurooppalaisissa sekajätettä polttavissa laitoksissa sellainen olisi tarpeen, mutta Suomessa jättilaitoksia ei ole. Meillä poltetaan pienissä laitoksissa puun ja turpeen rinnalla lähinnä tasalaatuista jätettä, jonka päästöt eivät rajoja uhkaa. Mitattaisiin siis kalliisti mutta kutakuinkin turhaan. Erityisen vahingollinen direktiivin silloinen muotoilu oli metsäteollisuudelle, joka hyödynsi sellun- ja paperinvalmistuksessa syntyvän runsasenergisen jäteliemen polttamalla sen kattiloissaan. Ympäristön kannalta tämä käytäntö on yksinomaan hyvä: jäteliemi tuottaa energiaa eikä päädy kaatopaikoille metaanipäästöjä synnyttämään. Viimeksimainitun pelättiin tapahtuvan, jos laitokset velvoitettaisiin suhteettoman kalliisiin mittauksiin.

Väyrynen ihmetteli delegaatiolle, miksi vasta nyt ollaan liikkeellä. Kyseessä on toinen lukeminen, jolloin parlamentti ei enää voi tuoda uusia elementtejä lainsäädäntöön. Tilannetta on lähes mahdoton korjata, sillä valiokunnan puheenjohtaja leimaa kärkkäästi uudet amendmentit eli muutosesitykset sopimattomiksi tuomiolla ”inadmissable”. Ellei sitten mietinnön laatijaa saada muutoksen puolelle, sanomaan että uusi muutos vastaa parlamentin kannan henkeä.

Suomalaistahot olivat jo yrittäneet taivutella mietinnön laatijaa, hollantilaista Hans Bloklandia, mutta pettyneet vastaanottoon. Tämä euroskeptisen pikkuryhmän meppi tunnettiin taipumattomana jääräpäänä. Nimi tuntui minusta jotenkin tutulta, ja mietin oliko kyseessä se amishin näköinen partamies, joka oli tullut kerran tervehtimään ja ehdottamaan yhteistyötä, kun oli tykästynyt WTO-muutosesityksiini. Päätin mennä Bloklandin puheille.

Sama mies. Hymyilevä ja samalla selvästi varautunut, kun otin puheeksi jätteenpolttodirektiivin ja suomalaiset. Hän pelkäsi Suomen yrittävän tehdä direktiiviin niin suurta porsaanreikää, että se lopulta vesittäisi koko idean. Mutta Bloklandin kanssa minulla oli moukan tuuri. Silmiini osui hänen huoneessaan erään tutun ekonomistin kirjoja – itse asiassa tuo taloustieteilijä Bob Goudzwaard oli ainoa hollantilainen, jonka kanssa koskaan olin ollut kirjeenvaihdossa. Kahdeksankymmentäluvun alussa olimme mieheni kanssa kutsuneet hänet Suomeen pitämään yliopistolle Pro Universitate -luentosarjaa. Kun mainitsin ystävyyssuhteesta, Bloklandin eleetön sfinksinhymy suli aidoksi ja levisi silmiin asti: professori Goudzwaard oli hänen rakas opettajansa ja esikuvansa Amsterdamin Vapaasta yliopistosta! Sen jälkeen tuntui kuin Bloklandilla olisi ollut toinen vastaanotin. Kaikki mitä sanoin ja selitin, olikin järkeenkäypää.

Perinpohjaisen keskusteluprosessin jälkeen Blokland hyväksyi ja allekirjoitti muutosesitykseni, jossa esitin sellun- ja paperinvalmistuksen jäteliemet direktiivin ulkopuolelle. Tästä oli se hyöty, että esitys meni valiokunnassa läpi kohtuullisen vaivattomasti. Näytti siis siltä, että se olisi läpihuutojuttu täysistunnossakin.

Ainoa pikkuongelma oli, yllättävää kyllä, muutama ympäristöjärjestö ja sitä myöten tietysti vihreätkin. Eräänä helmikuisena lauantaiaamuna sain vihaisen soiton Luontoliiton kampanjavastaavalta, joka ihmetteli miten minä, jolla on hyvä ympäristömaine, voin tehdä muutosesityksen, jossa esitetään paperin polttamista. ”Sitä pitää kierrättää, ei polttaa.”

Olin äimänä. Kokematon nulikka tietenkin olin, mutta en sentään niin kokematon, että minut olisi höynäytetty poltattamaan paperia. Kysymyshän ei ollut paperista, vaan sen valmistuksessa syntyvästä runsasenergisestä jäteliemestä. Ihmettelin ääneen, mistä tuo suomalainen oli virheelliset tietonsa saanut. ”No tätä asiaa en itse tunne, mutta käskettiin Brysselistä soittaa.” Saman asiantuntemattomuuden takia vihreät sitten äänestivät täysistunnossa muutosesitystä vastaan – väärinkäsitys paperin polttamisesta oli vain levinnyt. Yllätyin, sillä Heidi Hautala olisi kovin mielellään halunnut saada nimensä muutosesitykseeni, mutta se oli ollut tuolloin liian myöhäistä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun petyin ympäristöjärjestöjen välittämän tiedon laatuun. Pettymys oli maailmankatsomuksellisesti raskas. Siihen asti olin naiivisti uskonut, että totuudella olisi niissä piireissä itseisarvo: jos tiedot ovat vääriä, ne korjataan. Nyt kohtasin ihmisiä, jotka eivät halunneet korjata vääriä tietoja kampanjasyistä, kun paperit ovat jo lähteneet maailmalle ja kiertoon. Kampanjasyistä! Ei väliä vaikka ympäristö kärsisi.

Eräs suomalaiskollega oli alussa maininnut minulle, ettei juurikaan kuuntele muita lobbaajia kuin ympäristöjärjestöjä ja neuvoston edustajia. ”Firmoilla on ketunhäntä kainalossa”, hän varoitteli. Itse opin tällaisten katkerien pettymysten kautta, että edustajan sietäisi kuunnella kaikkia tasaisesti ja säilyttää kriittisyytensä joka suuntaan. Parempi joskus ketunhäntä kainalossa kuin uskotella, ettei sitä olisi ollenkaan. Kansalaisjärjestöt eivät edusta pelkkää pyytettömyyttä ja viattomuutta, sillä useat niistäkin taistelevat toimeentulosta ja vaikutusvallasta. Mitään pahaahan siinä ei ole, mutta naiivia on unohtaa se.

Muutosesitykseni hyväksyttiin maaliskuun täysistunnossa, jota oli tullut seuraamaan ja jännittämään muutama suomalainenkin lobbari. Se oli makea, hivelevä tunne, ja ensimmäisen kerran sain kokea, mikä politiikassa voi todella viehättää. On ihanaa saada joukot taakseen, on ihanaa voittaa äänestyksessä, on ihanaa jättää jälki maailmaan. Vaikutusvaltaa, ilmiselvästi. Valtaa.

Suomalaislehdissä asia kuitattiin pikku-uutisilla. Olin tehnyt asian kanssa töitä olan takaa, joka päivä neljän kuukauden ajan, jopa päästänyt jäteliemet uniini, ja siksi myrtynyt siitä, että jouduin asiassa samaan riviin muiden voitosta tiedottaneiden kanssa. Kukaan toimittaja ei tuntunut uskovan, että pikkupuolueen fuksi oli oikeasti saanut läpi jotakin suurta ensimmäisenä vuotenaan. Toimintaamme arvotetaan liikaa suomalaisen sisäpolitiikan viitekehyksestä; Brysselissä en ole kuitenkaan pienessä oppositiopuolueessa vaan suurimman poliittisen ryhmän jäsen.

Myöhemmin kuulin mairittelevan arvion jäteliemisaavutuksesta. Keväällä 2002 istuin seminaarissa, joka käsitteli yhdistettyä sähkön- ja lämmöntuotantoa. Eräs suomalaisasiantuntija mainitsi kyseisen direktiivin suurimpana suomalaisena lobbausvoittona kautta aikain. Totesin, että tuo on ilahduttava kuulla joltakulta, joka ei ilmeisestikään tiedä osuudestani siihen. Mies vakuutti, että edellisviikolla sama oli todettu myös ympäristöministeriössä, sielläkin nimiä mainitsematta.

No, olin pettynyt julkisuuteen, mutta asioita miettiessä vielä enemmän omaan itseeni. Julkisuus kai hoituisi omia aikojaan: kuten espanjalaiset sanovat, öljy ja totuus nousevat aina pintaan. Mutta mitä omalle sielulleni tapahtuisi oikeutta odotellessa? Kuka olikaan tämä hauras, pikkumainen ja kiitoksenkipeä nainen, jonka kanssa olisi pärjättävä loppuikä? Ei ollenkaan niin riippumaton kuin oli itsestään luullut. Katkeruuteen taipuva, sielu näköjään helposti järkytettävissä. Kauhuissani aloin tajuta, että maineensa pikkumainen väijyminen ja tässä liemessä katkeroituminen on poliitikon pahin kohtalo, siinä ihminen valmistaa itse oman vastenmielisyytensä. Miserere mei!

Share Button