(Puhe Hämeenlinnan kokoomuksen juhlassa 9.10.2004:)
EU-politiikan kuuluisimpia työkaluja on subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate, jonka mukaan politiikanteon lähtökohta on päätösten tekeminen mahdollisimman lähellä niitä, joita ne koskevat. Sanakummajainen on monelle uusi, vaikkakin sen juuret ulottuvat kauas keskiajalle Tuomas Akvinolaiseen saakka. Jo tomisti-munkit ymmärsivät, että pieni on kaunista ja että ruohonjuuressa on puolensa. Niinpä subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti vain ne asiat, jotka tulevat tehokkaimmin hoidetuksi ylätasolla, tulisi sinne viedä.
Euroopan Unionissa läheisyysperiaatteelle on löytynyt käyttöä, varsinkin Maastrichtin sopimuksen jälkeen. Samalla, kun periaate pyrkii minimoimaan unionin toimielimiin menevän päätöksenteon, se korostaa jäsenvaltioiden alue- ja paikallistason merkitystä. Ainakin teoriassa periaatteesta voisi seurata se, että EU-jäsenyys tekee kunnallispolitiikasta yhä tärkeämpää. Sen puolesta näyttää puhuvan myös käytäntö. Juuri kuntataso on se, jolla meidän tärkeät direktiivimme esimerkiksi jätehuollosta tai elintarvikevalvonnasta toteutetaan. Kunnat ovat myös tiivistäneet yhteistyötään, karsineet päällekkäisyyksiä ja rakentaneet alueellisia verkostoja joista useampi korjaisi hyödyn. Kunnat toisaalta eriytyvät ja toisaalta sisäisesti samankaltaistuvat. Se on käytännön sanelema pakko, jos esim. palvelujen tarjoamisen tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteet halutaan säilyttää. Maakunnat ja läänitaso joutuu entistä tiiviimpään yhteistyöhön, ja keskusvaltio jää sovittelevaan ja koordinoivaan rooliin
Me yritämme kovasti europolitiikassa pitää huolen siitä, että läheisyysperiaatteesta pidettäisiin kiinni. Jos jotenkin yrittäisi luonnehtia sosialistien ja porvarillisten ryhmien peruseroa Euroopassa, voi sanoa että sen näkyy juuri suhtautumisessa läheisyysperiaatteeseen. Sosialistit ovat viemässä monia asioita unionitasolle, me taas pudottaisimme niitä sieltä alas. Sydämessään kokoomuslaiset kristillisdemokraatit ja konservatiivit ovat ihmisnäkemyksensä pohjalta alhaalta ponnistavan mallin, järjestelmäorientoituneet sosialistit taas ylhäältä delegoivan mallin kannattajia.
Aina kyse ei ole edes poliittisesta suunnasta, kyse voi olla myös ihmisen pikkusieluisuudesta. Alunperin direktiivihän tarkoitti sanan mukaisesti suuntaviivoja, sanan saksankielinenkin versio sen paljastaa hyvin: Ricthlinien. Direktiivin piti siis antaa jäsenmaille tavoitteet mutta jättää mieluummin niiden itse päätettäväksi keinot. Näin olisi järkevääkin toimia Unionissa, joka ulottuu Balkanilta Irlantiin ja Utsjoelta Kreetalle. Samat keinot eivät muuttuvissa olosuhteissa johda samaan tulokseen: tästä kierrätys on hyvä esimerkki. Se on siunattu asia suurkaupungissa mutta Kainuun korvessa samoilla pelisäännöillä bensa vain palaisi.
EU:n ympäristöpolitiikan suurin kompastuskivi onkin se, että yhteisten tavoitteiden lisäksi myös keinoista on pyritty tekemään yhteisiä. Sellainen kääntyy ympäristöä vastaan. Tavoitteista ja hyvästä ympäristönsuojelun tasosta on edelleen päätettävä yhteisesti, mutta joissain asioissa keinot olisi jätettävä jäsenvaltioiden harkittavaksi.
On tärkeää että kykenemme luomaan järkevää lainsäädäntöä, ei sellaista, joilla kansalaiset saadaan tuntemaan niin sanottua käyrän kurkun raivoa.
Ja nyt tullaan mainitsemaani pikkusieluisuuteen. Olen hoksannut, miksi EU:n lainsäädännöstä helposti tulee vihattua pilkunviilaamista. Se johtuu ihmisluonteesta, meille jokaiselle joskus tutusta kiitoksenkipeydestämme. Haluamme tehdä itsemme tarpeellisiksi ja jättää oma peukalonjälkemme lainsäädäntöön. Valitettavan usein se tapahtuu taitamattomasti: meppi tekee komission pohjaesitykseen tarkentavan muutosesityksen, yksityiskohtiin menevän pikku tarkennuksen. Näin lähes huomaamatta pilataan se, mitä alussa kutsuttiin suuntaviivoiksi. Direktiivin piti antaa tavoite ja jättää jäsenmaille keinot. Mutta kiusallisen usein se unohdetaan täällä, kun mepit muljahtelevat itsetehostuksen vuoksi keinojen puolelle. Olen aina muistuttamassa tästä asiasta, jos itse saan olla parlamentin nimittämä raportoija: tämän piti olla vain direktiivi, pidetään siis varamme.
Tällaisessa muuttuvassa maailmassa yhä keskeisemmäksi kysymykseksi tulee, onko ihminen ja ihmisen tarpeet politiikanteon lähtökohta. Tässä on minun syyni siihen, miksi olen valinnut poliittisen kotini tältä suunnalta.
Nyt kuntavaalien alla sana-avaruus on täynnä monia hyviä lupauksia ja tavoitteita. Jos todellisuus olisi sanoista ja lupauksista kiinni, miten hyvä ja jäntevä olisikaan jokaisen tulevaisuus. Eikä tietenkään ole yllätys että lupaukset kuulostavat samanlaisilta puolueesta riippumatta.
Ja totta onkin, että kaikki varmasti vilpittömästi tavoittelevat samaa. Politiikassa useimmilla on samat hienot päämäärät mutta käsityksemme keinoista niihin pääsemiseksi eroavat. Ja juuri tässä, uskallan sanoa, Kokoomuksella on annettavaa.
Minä olin aiemmin kehitysyhteistyöhommissa, jossa sain katsoa aika läheltä kurjuutta ja puutetta, ja se jätti syvän jäljen. Toivon etten koskaan näkemääni unohda ja kovetu maailman eriarvoisuuden edessä. Mutta siellä myös huomasin, että ankarinkin vasemmistolainen piti kehityksen avaimena pienyrittäjyyttä ja mikroluottoja. Ehdotan logiikkaa: miksei sama pätisi täälläkin? Miksei täälläkin työtä ja hyvinvointia synny, kun ihmisiä rohkaistaan yrittämään itse silloin kun se olisi mahdollista.
Kysymys on nimittäin ihmiskuvasta politiikanteon taustalla. Yksilö on arvokas, ja tarvitsee yhteisöä kokeakseen sen todeksi. Haluamme politiikkaa, jossa satsataan ihmiseen. Sellainen politiikka kannattaa. Viranomaisesta ei ole omaiseksi. Välittämistä ei voi ostaa vain rahalla. Esimerkiksi perhe on yhteisö, joka itsessään voisi tuottaa rakkautta ja välittämistä. Yhteiskunta voi kyllä olla oikeudenmukainen mutta se ei voi koskaan rakastaa; siihen sen syli on liian kylmä ja käsi liian lyhyt. Siksi haluaisimme tukea kaikkia niitä rakenteita, joissa välittämistä tapahtuu. Siksi emme yritäkään tietää perheiden puolesta, mikä heille on parasta vaan haluamme lisätä ihmisten omia mahdollisuuksia valita joustavasti oman elämäntilanteen mukaan. Minun mielestäni hyvää politiikkaa on se, että ihmisille tarjotaan valinnanvaraa sen sijaan että poliitikot kuvittelevat tietävänsä miten pitää olla. Emme kai halua olla poliitikkoja jotka ihmisiä kuuntelematta tietävät valmiiksi mitä he tahtovat ja tarvitsevat.
Ihmiskuva liittyy myös kansalliseen selviytymiseen. Globalisoituvassa maailmassa suomalaisten haaste on löytää strategia, ne työpaikat, joita Kiina-ilmiö ei huuhdo pois. Perustuotanto siirtyy muualle, meidän mahdollisuutemme on luovassa ja innovoivassa työssä. Mutta tasapäistämispolitiikalla ei luoda innovaatioita, rohkaisemalla luodaan. Nuoret ovat resurssimme, ja samalla se on joukko, jota usein laiminlyödään. Tiedonjako ei enää riitä, vahva minäkuva on oppimisen ja informaation käsittelyn kannalta olennainen. Kysymys niin vanhemmille, koululaitokselle kuin työelämällekin on, miten voimme tukea ihmisen uskoa itseensä. Muussa ilmapiirissä ei synny enempää innovaatioita kuin välittämistäkään.
Välittämisen yhteiskunta on vastaisku kyyniselle yksinpärjääjien yhteiskunnalle. Samalla se on turvaverkko itse kullekin. Koska jokainen päätyy heikoksi ennemmin tai myöhemmin, olisikin hulluutta luoda yhteiskuntaa, joka kampittaa lopuksi.
Kun tätä kaikkea olen pohdiskellut, olen kysynyt pitkän linjan kokoomuslaisilta, milloin Kokoomuksesta tuli se kovien puolue, kun en itse sitä millään tahtoisi uskoa. Eihän kukaan lähde tieten tahtoen ajamaan "kovia arvoja", "purkamaan peruspalveluita", "sortamaan heikkoja" tai pistämään "köyhiä kyykkyyn". Erityisen epäuskottavalta se tuntuu ajatellessa Kokoomusnaisia, joista suuri osa on opettajia tai hoitoalalla. Tämä joukko tuskin olisi ensimmäisenä repimässä sosiaaliturvaa, sehän heijastuisi nopeasti omaan työhön.
Vastaukset jakaantuvat kahtaalle. Seitsemänkymmentäluvun taistolaisuus vastusti riistokapitalismia ja tarvitsi vihalleen kotimaisen kohteen. Porvari sai nukkua huonosti, kun lautasellinen Guatemalan verta kipattiin hänen tunnolleen noin vain. Keskivertokokoomuslainen opettaja oli tapahtumiin yhtä osaton kuin Teiniliiton finninaama, mutta mielikuvajulkisuus sai Kokoomuksesta vahvan erävoiton. Toinen imagollinen takaisku sijoitetaan 80-90-luvun vaihteeseen, jolloin talouden ylikuumeneminen ja rahamarkkinoiden liberalisointi ajoi maan syöksykierteeseen. Yhteisvastuullisesti tehdyt ratkaisut menivät Kokoomuksen piikkiin. Tuolloiset hallituskumppanit istuvat nyt hallituksessa ehjin nahoin, ja kiinnostavaa on huomata, etteivät esimerkiksi valtiovarainministerin ratkaisut perusteluineen juurikaan eroa kokoomuslaisista painotuksista.
Politiikka on keskustelua ennen muuta keinoista. Kaikilla puolueilla on kuta kuinkin samat päämäärät, mutta näkemykset tavoitteisiin pääsemisestä eroavat. Siksi en millään voi suostua siihen, että joku veisi puoluejäsenyyden perusteella oikeuteni tavoitella rauhaa, vakautta, hyvinvointia ja heikomman turvaa, sitä samaa mitä muutkin.
Kylmän sodan aikana ei tarvinnut miettiä, mikä oli Kokoomuksen nuotio: sananvapauden ja itsenäisyyden vaaliminen oli konkreettista ja näkyi kauas. Pitkään sitä maksettiin myös kovaa hintaa ns. yleisten syiden muodossa.
Kokoomukseen on usein liitetty arvokkaat sanat "koti, uskonto ja isänmaa". Myös kevään puheenjohtajakeskustelussa niitä kaivattiin. Kaipuun takana on terve halu ottaa takaisin oikeutemme hyvän elämän tavoittelijoina. Silti on tunnustettava, että jokin sanoissa ei toimi, ne kuullaan väärin. Kilpailijammekaan eivät huolestu, jos haemme reseptimme suojeluskunta-aatteen ajoilta.
Kodin, uskonnon ja isänmaan piti muistuttaa huolenpidosta, turvasta ja lämmöstä, mutta monelle tulee tunne epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Koti ei pysynytkään ehjänä, uskonto muistuttaa syyllisyydestä ja isänmaa palauttaa mieleen saavuttamattomat unelmat. Maa on täynnä haavaisia ja uusosattomia. Mikä on Kokoomuksen vastaus arpisten arkeen?
On katsottava sanojen taakse ja etsittävä niiden lämmin pohja: yksilö on arvokas, hän tarvitsee muita, elämä on kauttaaltaan pyhää. Hyvistä lämpimistä arvoista ja järkevästä, ihmistä kuuntelevasta politiikasta syntyy kannustamisen ja välittämisen yhteiskunta. Se on turvaverkko, mutta sellainen verkko joka on yhteistyöllä ja hyvällä taloudenhoidolla rakennettava, valmiina se ei tule.
Juhlapuhe Hämeenlinnan Kokoomuksen juhlassa 9.10.2004
