Reilu vuosi sitten, kun presidentti Bush perusteli Irakin sodan oikeutusta, käsitteet ”evil doers” ja ”pahan akseli” tulivat maailmalla perin tutuiksi. Oli kysymys enemmästä kuin sodasta, oli kyse taistelusta hyvän palauttamiseksi maailmaan.
Ja nyt huimaa. Irakilaisvankien kokema kohtelu on järkyttänyt turvallisuuttamme, sillä pahantekijöiksi ovat osoittautuneet myös ne, joiden piti taistella hyvän puolella. Pahalta tuntuvat myös Bushin kaartelevat selitykset siitä, etteivät kidutuksiin osallistuneet edusta ”sitä Amerikkaa, jonka hän tuntee”. Kätevä kehämääritelmä, jonka avulla selviää kaikesta.
Miksei Bush, joka korostaa olevansa kristitty, muista kristinuskon perusopetusta: ihmisessä on potentiaalia sekä hyvään että pahaan? Siksihän demokratiaakin tarvitaan: ihmisen kyky hyvään tekee sen mahdolliseksi ja taipumus pahaan välttämättömäksi. On turha erotella noita ja meitä.
William Goldingin sanoma Kärpästen herrassa tai Dostojevskin puhe siitä, kuinka sivilisaatio mahdollistaa barbarian, kertovat samaa: jos rapsutat ihmisen pintakerrosta, saatat kauhistua. Freudinkin mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.
Filosofi Urpo Harva sanoi, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja hirmuvalta on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Saman vision vyöryttää voimalla englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys (Like 2003), jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon.
Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä.” Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: ”Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja.”
Pahuuden tunnistamisen päämäärä ei ole siinä rypeminen vaan silmiin katsominen. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee. Ei vain niin, että tietyn poliitikon suurin ongelma on poliitikko itse. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.
Sieltä löytyy myös ratkaisuja. Gloverin mukaan kykymme empatiaan on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon. Siksi Francis Bacon sanoikin oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja. Samoin on jokaisen rakastavan laita.
