Wienissä satoi taukoamatta, vieläpä erityisen märkää sadetta. Luonto ei heltynyt hetkeksikään kahden vuorokautemme ajan, ja kokemus vanhasta opiskelukaupungista oli tällä kertaa perin outo.
Nuorena en koskaan saapunut Wieniin lentämällä, sekin tuntui kummalliselta. 70 80-lukujen vaihteessa lentäminen oli harvinaista ylellisyyttä. Itävaltaan tultiin joko junalla tai autolla, ja kaikkia mahdollisia reittejä pitkin. Tukholman kautta kesti muistaakseni 23 tuntia (ennätys) ajaa Wieniin, kunhan oli saanut itsensä Ruotsinlautalla Tukholmaan. Toinen mahdollisuus oli lautalla Gdanskiin, ja jatkaa Puolan ja Tsekkoslovakian läpi autolla tai junalla. Tai Itä-Saksan kautta. Itä-Eurooppa tuli joka tapauksessa tuolloin varsin tutuksi. Ne hajut, ne vessaemännät paperia kitsastelemassa, ne äitelät hillot.
Atte oli kentällä vastassa. Poliittisten velvoitteiden lomassa pääsimme sittenkin aitoon Wienin tunnelmaan, erityisesti siksi että Atte oli vuokrannut auton, ja ajelimme kaupungilla kuin 24 vuotta sitten.
Tiistai-iltana kävimme myös Wienin oopperassa. Sekin sikäli ennen kokematonta, että olimme istumapaikoilla elämämme ensimmäisen kerran. Aina ennen olimme ostaneet liput 10 tai 15 shillingin (vuonna 1980 10 shillinkiä oli vajaa kolme markkaa) halvoille seisomapaikoille, itse asiassa kymmeniä kertoja.
Voi sanoa, että me todella harrastimme oopperaa, se meni toisinaan opiskelunkin ohi. Oli oma viehätyksensä jonottaa lippuja, koska se tehtiin joskus aika vaikeaksi. Niin sanottuja Aufrufeja järjestettiin jonottajille vaikkapa aamuyöllä, ja sattumanvaraiset harrastelijat karsiutuivat pois. Seisomapaikoilla notkuminen oli aika hauskaa, sillä joukossa oli aina muutama kapellimestariopiskelija, joka oli tullut paikalle partituuri mukanaan. Kun Karajan veti esitystään edessä, varjodirigentit huitoivat vieressämme.
Oopperan tauolla ihmettelimme kulunutta 24 vuotta ja kaikkea mihin nuoruuden ratkaisut johtivat. Voin tunnustaa, että olen hyvin kiitollinen.
