Saastuttajalle maksetaan (Nykypäivä)

Viime aikojen päästökauppaa koskevassa keskustelussa on luotu vaikutelma, että vain yksi puolue olisi ympäristön asialla useimpien taannuttua kansallisen edun valvojiksi. Silmänkääntötemppu on tehty perinteisin stalinistisin keinoin: vastapuolta siteerataan ensin epäreilusti, jonka jälkeen seuraa paheksunta ja moite.

Olin tv-studiossa keskustelemassa päästökaupasta Satu Hassin kanssa ja mietin, miten ihmeessä pelin voisi puhaltaa poikki. Eihän pitänyt enää keskustella siitä, pitääkö ilmastomuutosta vastustaa. Sehän on selvä, että pitää. Nyt piti keskustella keinoista. Niihin ei koskaan päästy.

Juuri tästä päästökauppakeskustelussa on ollut kyse. Kioton mekanismit ovat osoittautuneet vuosi vuodelta epäonnistuneemmaksi ohjauskeinoksi, joka tuottaa ei-toivottuja, ympäristön ja kestävän kehityksen kannalta väärään suuntaan ohjaavia vaikutuksia. Näistä pahin on hiilivuoto, tuotannon siirtyminen globaalissa taloudessa sinne, missä päästörajoituksia ei ole. Tätä ei kukaan osannut ennakoida riittävästi. Nyt se vahvistaa Kiina-ilmiötä moninkertaisesti.

Vika ei ole päästökaupassa. Ihanteellisessa maailmassa se voisi toimiakin kätevänä markkinamekanismina, joka määrittää päästöille markkinahinnan. Mutta tilanne vääristyy, kun ulkopuolella ovat USA, Venäjä tai kun Kiinan ja Intian päästöjä ei rajoita mikään. Ongelma on myös Suomen aikoinaan itselleen neuvottelemassa taakanjakotavoittessa. Niitä on teollisuus, ay-liike ja monet muut tahot pitänyt koko ajan vääränä. Myös Suomen oma EU-ministerivaliokunta velvoitti aikoinaan (20.3.98) ministeri Haaviston neuvottelemaan Suomelle 2-numeroista tavoitelukua. Akateemiset tutkimukset maailmalla tukevat kritiikkiämme. Nyt vihreät yrittävät peittää tekemiään virheitä syyttämällä muita.

Tiukka tavoite kuulostaa hyvältä ja oikealta, jos ympäristö pitää pelastaa. Miksi se sitten on niin väärä? Ongelma on siinä, että hyvä tarkoitus kääntyy tavoitettaan vastaan. Ylitiukat tavoitteet ajavat puhtaan tuotantomme henkihieveriin ja antavat kilpailuetua saastuttajille. Maailman puhtain teollisuus joutuu maksamaan laskun kahteen kertaan, ensin investoidessaan parannuksiin, sitten päästökaupan muodossa. Globaaleilla markkinoilla hyödyn saavat ne, joita päästörajoitukset eivät koske. Niinpä ajatus ”Saastuttaja maksaa” muuttuu huonosti valmistellun päästökaupan seurauksena ”Saastuttajalle maksetaan” –käytännöksi.

Edes Osmo Soininvaara ei näytä tuntevan päästökaupan ongelmakohtia, kun hän pitää sitä keinona auttaa kehitysmaita hyppäämään teollistumisvaiheen ohi ja kannustaisi niitä investoimaan suoraan säästävään teknologiaan.

Tämä on toiveajattelua nykysääntöjen päästökaupassa, jossa kehitysmaat ovat vapaita rajoituksetta kasvattamaan päästöjään. Se tekee ne houkuttelevaksi investointikohteeksi kansainväliselle suurpääomalle, jonka ei kehitysmaissa tarvitse välittää päästörajoituksista. Tätä on hiilivuoto ja vihreän ajattelun paradoksi: päästöt asukasta kohden Suomessa kyllä laskevat mutta asukasta kohden maailmassa nousevat huimasti.

Oma kysymykseni vihreille on: kun paperia ja terästä maailmassa kuluu, missä ne pitäisi sitten tehdä? Suomessa, jossa ne tehdään maailman puhtaimmin, vai maissa, jossa vastaavaa sääntelyä ei ole?

Eija-Riitta Korhola

Nykypäivä, 05.03.2004

Share Button

04.maaliskuu 2004

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: