Yhteisössä ei ole pöytiintarjoilua(Lapin radio)

Suomessa on keskusteltu siitä, tulisiko pyrkiä EU:n päätöksenteon ytimeen. Tämä viime aikoina Lipposen perinnöksi kutsuttu oppi käsitetään jostain syystä hyvin ulkokohtaisesti: ikään kuin todella voisimme varata paikan jostain pöydästä ja odottaa siinä passiivisena kaikkea hyvää. Kokemukseni mukaan Yhteisössä ei ole pöytiintarjoilua. Ytimeen on pyrittävä proaktiiviseksi toimijaksi, ei reaktiiviseksi lillujaksi. Passiivisena sopii olemaan syrjemmälläkin, mutta aktiivisesti kansallista etuaan valvova maa pyrkii sinne, missä päätöksiä tehdään.

Tosin saman tien on huokaisten todettava, että näitä proaktiivisia päättäjiä kansa valitsee oman mielensä mukaan. Siten voi käydä niin, että yhden ulkomaanmatkan aikana suomalaisministeri aktiivisesti tuhoaa enemmän suomalaista kilpailukykyä kuin kokonainen kabinetti vaalikauden aikana kykenee rakentamaan. Näin taisi käydä taakanjakosopimuksessa ja päästökaupassa. Me siis otimme selvän tappion yhdellä tärkeimmistä pöydistämme, ympäristöpöydässä.

Viime aikojen päästökauppakeskustelut ovat herättäneet varmasti hämmennystä: toinen professori sitä kehuu, toinen haukkuu ja kumpikin vetoaa tutkimukseen. Molemmat voivat olla oikeassakin, mutta eri lailla.

Päästökauppa itsessään on hyvä ja nerokas idea. Oli tarkoitus panna markkinat asialle maailma parantamaan. Alkuperäinen idea perustuu aitojen päästövähennysten myymiseen sellaiselle, jolle omat vähennystoimet tulisivat kalliimmaksi; vähennykset siis tehdään, mutta ne tehdään siellä missä se on halvinta. Samalla markkinamekanismit valjastetaan kannustamaan energiansäästöön ja puhtaan teknologian investointeihin. Näin kokonaisuutena laskettuna päästöjen määrä ei kasva ja teollisuus saa aikaa sopeutua suuren luokan pysyvään muutokseen. Muutokseen kuuluu mm. se, että yritysten on totuttava ajattelemaan käyttämäänsä osuutta ilmakehästä investointina siinä missä tonttimaatakin.

Päästökauppa voi siis olla tehokas ja kustannuksia säästävä väline, mutta voi siitä tehdä sellaisenkin version, joka ohjaa resurssit päästöjen vähentämisen sijasta byrokratiaan ja palkitsee niitä, jotka eivät vielä ole päästöjään lainkaan vähentäneet.

Miten se tapahtui EU:n päästökauppadirektiiville? Lyhyesti sanoen: vika ei ollut päästökaupassa vaan sen pohjana olevassa kansallisessa päästövähennyksiin velvoittamassa taakanjaossa. Suomi neuvotteli aikoinaan vihreiden ministerien johdolla itselleen väärän tavoitteen ja nyt me nuolemme sen erehdyksen haavoja ja mietimme keinoja korjata tilanne.

Tiukka tavoite kuulostaa hyvältä ja oikealta, jos ympäristö pitää pelastaa. Miksi se sitten on niin väärä? Ongelma tulee siitä ettemme ole maailmassa yksin sitä parantamassa. Meillä on maailman puhtain teollisuus, jonka pitäisi siksi elää ja voida hyvin. Nyt nuo ylitiukat tavoitteet ajavat oman puhtaan teollisuutemme henkihieveriin, ja antavat kilpailuetua saastuttajille. Tässä on vihreän idealismin paradoksi ja virhe: se palkitseekin saastuttajia vaikka niin ei varmasti toivottu, se on selvää.

Hiljattain valmistuneessa akateemisessa tutkimuksessa Leuwenin ylipistossa tarkastellaan taakanjako-päätöstä sekä tehokkuuden että oikeudenmukaisuuden kannalta. Tulos oli, että tehokkuuden lisäämiseksi mm. Suomen tavoitetta tulisi keventää, ja vastaavasti muutamien muiden maiden koventaa tavoitettaan.
Toisin sanoen Suomi neuvotteli aikoinaan paitsi itselleen epäedullisen myös ympäristön kannalta huonon tavoitteen. Nykyinen tavoite palata vuoden 1990 päästöihin, 0 prosenttia sopimuksessa, ei ole EU:n tasolla tarkasteltuna tehokas, vaan Suomen luvun tulisi olla tuon tutkimuksen mukaan 0-tavoitteen sijasta +14,3. Suomen tämänhetkiset päästöt ovat alle tuon tutkimuksessa suositellun tavoitteen.

Mutta ongelmia on myös Euroopalla. Kun nyt uhkaa käydä niin ettei Kioton sopimus astu edes voimaan USA:n ja Venäjän jäätyä pois, EU:n tilanne on muuttunut kiusalliseksi: sisäinen päästökauppamme alkaa ensi vuonna, ja jäsenmaat valmistavat sen alkujakoa. Kaiken piti olla harjoittelua kansainvälistä päästökauppaa varten, jonka toteutuminen on yhä epätodennäköisempää. Yksipuolista, ennenaikaista päästökauppaa on arvosteltu muutenkin; nyt sitäkin enemmän, kun se ei anna välttämättä edes kilpailuetua. Päästökaupan uhkakuvat paljastavat niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa idealismin paradoksin: on kohtalokasta olla mallikelpoinen yksin ja liian aikaisin. Häviäjä on silloin ympäristö.

Aivan viime aikoina päättäjät Euroopassa ovat havahtuneet päästökaupan välillisiin vaikutuksiin, joiden arvioidaan olevan välittömiäkin dramaattisemmat. Sähkön markkinahinta kohoaa päästölupien myötä ja heikentää energiaintensiivisen eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyä globaaleilla markkinoilla, samalla koko Euroopan kilpailukykyä. Lissabonin strategiasta tulee yhä paperisempi.

Ympäristön kannalta se on ongelma siksi, että parhaiden ja puhtaimpien toimijoiden asema heikentyy markkinoilla. Tämä voi merkitä lisää päästöjä eli ympäristökielellä sanottuna hiilivuotoja: lopetettava tuotanto uhkaa siirtyä sinne missä päästöjen vähentäminen ei toistaiseksi ole pakollista. Silloin päästökaupan tavoite ei toteutuisi eikä maailma tulisi paremmaksi.

Suomi hävinnee työpaikkoja päästökaupan vuoksi, samoin tekee Eurooppa. Ja jos parhaat ottavat tappion ja saastuttajat pärjäävät, tappion kärsii ennen muuta ympäristö. Poliitikkojen kovin haaste olisi saada suuret osapuolet uhrauksiin yhtä aikaa.

Minä kuulun niihin jotka pitävät ilmastomuutosta vakavana uhkana. Sille pitää tehdä jotakin, paljon isompiakin toimia kuin tähän asti on tehty jotta säästämme maailman lapsillemme. Mutta nyt keinot ovat väärät, ja tämä olisi syytä nopeasti tunnustaa.

Satu Hassi sanoo ongelman olevan siinä, ettei teollisuus halua maksaa ilmastourakan eteen. Tämä on väärä todistus. Kaikenlaiset maksut ja verot ovat teollisuudelle aika neutraaleja asioita, kunhan tiedetään että kaikki maksavat yhtä aikaa eikä saastuttajat saa kilpailuetua hyvien kustannuksella. Siitä ongelmasta nyt on kyse, reilua peliähän suomalaisyhtiöt pyytävät. Sitä samaa tuskailee puhdas pohjoisen terästeollisuus. Ja reilun pelin olosuhteista nimenomaan poliitikkojen pitäisi pitää huoli, muuten meistä ei ole mihinkään.

Lapin radio, 25.02.2004

Share Button

24.helmikuu 2004

22:00

0 kommenttia

Kommentoi!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentti:
Nimi:
Sähköposti: